maanantaina, elokuuta 25, 2008
Ketään uhkaamaton ja muiden kadehtima puolustustahto leimaa suomalaista identiteettiä
Suomalaisuus ja haave itsenäisyydestä olivat jo yli 200 vuotta sitten viitoittamassa tietä kansakunnan syntymiselle ja myöhemmälle kehitykselle. Suomen sodassa suomalaiset puolustivat kotiseutujaan Ruotsin kuninkaan joukoissa. Krimin sodan aikana tsaarin riveissä suomalaiset puolustivat rannikoitaan. 30-vuotisessa sodassa ja Turkin sodassa harjoitimme kriisinhallintaa suurvaltapolitiikan tavoitteiden puolesta taistellen. Suezilta alkanut ja nykyään kriisinhallinnaksi muotoutunut rauhanturvaamistoiminta on tuonut näkyvyyttä sovittelevalle puolustustahdollemme.
Porvoon valtiopäivillä tsaarin lupaamaa kansakunnan statusta ja autonomiaa puolustettiin hyvällä menestyksellä ja omaehtoinen taloutemme ja hyvinvointimme kasvoi kohisten autonomian vuosisadan jälkipuoliskolla. Autonomian lopulla alkoivat kateuden masinoimat venäläistämistoimenpiteet. Viimeistään helmikuun manifesti 1899 nostatti kansallistunteen ja puolustustahdon tasolle, jolla ensimmäisen maailmansodan pyörteissä saavutettu itsenäisyys oli mahdollinen.
Itsenäisyyden alkuajan tragedia - kansalaissodaksi kääntynyt vapaussota jätti kansakuntaa jakavan juovan suomalaiseen puolustustahtoon. Hävinneen osapuolen kansalaiset eivät oikein tunteneet isänmaata omakseen. Maanpuolustustahto heijasteli heidän mielestään voittajien arvoja. 20-luku äärioikeistolaisine sivujuonteineen oli etsikkoaikaa itsenäisen Suomen puolustustahdon rakentumiselle. Demokraattinen järjestelmä säilyi ja 30- luvun alkuvuosina Mannerheimin huoli kansakunnan jakaantumisesta oli aiheellinen. Ulko- ja puolustuspolitiikassa haettiin kumppaneita eri suunnista. Vasta vuosikymmenen jälkipuoliskon havahduttiin puolustusvalmiuden heikkoon tilaan. Aloitetut perushankintaohjelmat jäivät pahasti kesken. Monet johtavat poliitikot eivät myöskään uskoneet sodan mahdollisuuteen. Itsenäisyys säilytettiinkin viimekädessä ulkoisen uhan yhdistämän kansan puolustustahdon ja uhrausten ansiosta. Suojeluskunnan perustalle ja periaatteille rakentunut vapaaehtoinen maanpuolustustyö oli merkittävin kansalaistoiminta puolustustahdon ja
–valmiuden lujittamisessa.
Talvi- ja jatkosodassa puolustustahto pelasti maan Baltian maiden kohtaloilta. Puolustustahtoinen kansa torjui myös maan miehityksen 1944. Puolustustahto pelasti meidät sodan jälkeen rautaesiripun taakse joutuneiden maiden kohtaloilta eikä sen merkitystä voi väheksyä myöskään NL:n kylmän sodan aikaisten lähestymisyritysten torjumisessa. Puolustustahdolle alettiin hakea jo 40-luvun lopulla selkänojaa läntisen markkinatalouden yhteyksistä ja integraatiosta tiukoissa rauhansopimuksen ja myöhemmin yya-raameissa. Viestitimme kuuluvamme läntiseen kulttuuripiiriin ja markkinatalouteen. Puolustimme itsemääräämisoikeuttamme ja oikeuttamme valtiolliseen itsenäisyyteen. Puolustustahto on kuulunut olennaisesti sodan jälkeisen hyvinvointimme rakentamiseen ja itsenäiseen haluumme laajentaa maailmanlaajuisia yhteyksiämme yhdentyvässä Euroopassa. Puolustustahto ei ole ollut monenkeskisyyteen tähtäävän ulko- ja turvallisuuspolitiikkamme johtava elementti mutta sen menestyksellinen taustatuki ja itsetuntomme vahvistaja.
Suomalaisuus ja siihen läheisesti liittyvä puolustustahto leimaavat maailmaa kiertävien ja kaukaisissakin maissa palvelevien osaajien identiteettiä. Puolustustahto ja veteraanien työn kunnioitus näkyy internet-maailmassa kansainvälistyvän nuorisonkin asenteissa ja arvoissa. Niiden, jotka ovat sisäistäneet kansainvälisyyden ei tarvitse julistaa suomalaisuutta ja puolustustahtoamme junttiudeksi. Junttiuden syytökset tulevat lähinnä tahoilta, jotka näin haluavat julistautua kuuluvansa älymystöön.
Yhteinen huolemme ilmaston lämpenemisestä, ympäristön tilasta, luonnon- ja energiavarojen ehtymisestä, ihmisoikeuksista ja monista muista globaaleista ongelmista eivät ole ristiriidassa suomalaisen puolustustahdon kanssa. Sen ainutlaatuisuus herättää tosin läntisessä maalimassa kateudensekaista arvostelua. Reserviin perustuvat puolustusvoimat on ainoa taloudellisen kantokykymme rajoissa oleva järjestelmä koko maan puolustamiseksi. Asevelvollisuuskin nojaa voimakkaaseen puolustustahtoon.
Kenellä on sitten velvollisuus kantaa huolta puolustustahdon tilasta ja kehittämisestä? Puolustusvoimien eräänä tehtävänä mainitaan maanpuolustustahdon edistäminen. Millä tavalla tuo tehtävä sitten näkyy Pääesikunnan, puolustushaarojen ja joukko-osastojen tehtävissä? Kun 90-luvulla sotilasläänejä oli vielä seitsemän ja sotilaspiirejä 23 oli kosketuspinta yhteiskunnan eri tasoilla varsin laaja. Tuon ajan Turun ja Porin sotilasläänin erään komentajan virka-auton hankinnan yhtenä kriteerinä sanotaan olleen ajoneuvon soveltuminen siirtymämatkan aikana sotisovan vaihtamiseen eri tilaisuuksia varten. Esikunnasta lähdettäessä saattoi mukana olla päällä olevan varustuksen lisäksi kaksikin asukokonaisuutta. Komentajan eräs tärkeimmistä tehtävistä oli paitsi valmiuden ja reservin yhteyksien hoitaminen niin myös verkottuminen siviiliyhteiskunnan sidosryhmiin vierailijana, esitelmöitsijänä, puhujana tai vaikkapa tutustuminen alueen elinkeinoelämän toimijoihin. Samanlaista vastuuta puolustustahdon vaalimisesta kannettiin sotilaspiireissä ja joukko-osastoissa.
Maanpuolustustahdon ylläpitäminen ja kehittäminen eivät ole sotilasläänien komentajien tehtävissä kuten oli asian laita vielä viime vuodenvaihteeseen saakka. Puolustusvoimien eräs tehtävä on vuoden 2008 alusta lähtien ollut maanpuolustustahdon edistäminen. Tuo tehtävä ei kuitenkaan näy kentällä puolustushaarojen, sotilasläänien tai joukko-osastojen tehtävissä. Toiminnan keskittyminen harveneviin varuskuntiin jättää laajoja alueita ilman kosketuspintaa Puolustusvoimiin. Lisääntyvät ulkomaantehtävät ja niiden aiheuttama suunnittelu- ja hallintojärjestelmien paisuminen sitovat henkilöstöä yhä tiiviimmin pulpettiin, kuten eräs korkean esikunnan edustaja taannoin totesi.
80-luvulla tapahtuneet sodan-ajan joukkojen organisaatioiden ja hallinnolliset uudistukset sekä henkilöstösiirrot kiihtyivät 90-luvulla. Ulkomaisia esimerkkejä alettiin noudattaa leipääntymisen estämiseksi. Upseerien siirtotahtia kiihdytettiin. Korkeantason elinkeinoelämän johtajien kursseilla Puolustusvoimien ylin johto sai kosketuksen nykyaikaisen suuryrityksen organisaatiokäyttäytymiseen kvartaalitalouden haasteissa. Organisaatiot elivät jatkuvassa muutoksessa. Siinä oli jo toinen leipääntymistä ehkäisevä malli puolustushallintoon. Organisaatiouudistuksilla henkilöstö pidetään vauhdissa ja motivoituneena. Ei siinä ole aikaa miettiä kansakunnan puolustustahdon ylläpitämistä. Valmiuskin on aina uudistusten pyörteissä vaarassa laskea. Onko tehtävä jäänyt tänään Puolustusministeriön ohjauksessa Puolustusvoimain komentajan ja Pääesikunnan tiedotuksen tehtäviksi? Galluppien tuloksista sitten luetaan maanpuolustustahdon tilan kehittymisestä.
Vapaaehtoiselle maanpuolustustyölle asetetaan ja järjestöt ovat ottaneetkin yhä lisääntyvää vastuuta puolustustahdon ylläpitämisessä ja kehittämisessä. Maanpuolustuksen alueella toimiville kansalaisjärjestöille on annettu 2000-luvulla ymmärtää, että ennen Puolustusvoimat tuki järjestöjä mutta nyt edellytetään, että järjestöt tukevat Puolustusvoimia. Tuo tuki tosin ymmärretään paljolti Puolustusvoimien tukemiseksi puolustustahdon, sen vahvistamisen ja valmiuden kautta. Siinä asiassa kansalaisjärjestöillä ja maanpuolustusväellä on tänä päivänä varsin selkeä näkökulma ja tahto, joka ei ole aina oikein heijastunut poliittisessa päätöksenteossa.
Pidetäänkö korkeaa puolustustahtoa joillain tahoilla liian voimakkaasti puolustuskeskustelua ohjaavaksi tekijäksi. Tuntuu myös oudolta, että puolustustahdon poliittista painetta yritetään pehmentää kertomalla, että kriisinhallinta vahvistaa kansallista puolustustamme samaan aikaan, kun asiallisesti ottaen kansallisen puolustuksen painotuksia ja voimavaroja vähennetään ja imetään ulkomaantoimintojen tarpeisiin. Potentiaalisimpien uhkien sanotaan löytyvän kaukaisten mantereiden kriiseistä.
Puolustustahdon ja Naton suhde on myös mielenkiintoinen yhtälö. Natovastaisuuden syitä pohditaan jatkuvasti. Kun varsin yllättävältäkin tahoilta tulee lausuntoja, että lisää määrärahoja tai Natoon niin ei ole ihme, että kansallisesta puolustuksesta huolta kantava maanpuolustusväki ei halua liittymistä Natoon kansallisen puolustuksen kustannuksella.
- Puolustustahdon suhde turvallisuustakuisiin ja sotilaalliseen liittoutumiseen onkin sitten laajemmankin keskustelun paikka Etelä-Ossetian kriisin juuri eskaloituessa ja Pekingistä saapuneiden ensimmäisten mitaliuutisten kantautuessa kotimaahan. Nehän olivat kulta- ja pronssimitalit ampumaurheilussa!
Seppo Ruohonen
Porvoon valtiopäivillä tsaarin lupaamaa kansakunnan statusta ja autonomiaa puolustettiin hyvällä menestyksellä ja omaehtoinen taloutemme ja hyvinvointimme kasvoi kohisten autonomian vuosisadan jälkipuoliskolla. Autonomian lopulla alkoivat kateuden masinoimat venäläistämistoimenpiteet. Viimeistään helmikuun manifesti 1899 nostatti kansallistunteen ja puolustustahdon tasolle, jolla ensimmäisen maailmansodan pyörteissä saavutettu itsenäisyys oli mahdollinen.
Itsenäisyyden alkuajan tragedia - kansalaissodaksi kääntynyt vapaussota jätti kansakuntaa jakavan juovan suomalaiseen puolustustahtoon. Hävinneen osapuolen kansalaiset eivät oikein tunteneet isänmaata omakseen. Maanpuolustustahto heijasteli heidän mielestään voittajien arvoja. 20-luku äärioikeistolaisine sivujuonteineen oli etsikkoaikaa itsenäisen Suomen puolustustahdon rakentumiselle. Demokraattinen järjestelmä säilyi ja 30- luvun alkuvuosina Mannerheimin huoli kansakunnan jakaantumisesta oli aiheellinen. Ulko- ja puolustuspolitiikassa haettiin kumppaneita eri suunnista. Vasta vuosikymmenen jälkipuoliskon havahduttiin puolustusvalmiuden heikkoon tilaan. Aloitetut perushankintaohjelmat jäivät pahasti kesken. Monet johtavat poliitikot eivät myöskään uskoneet sodan mahdollisuuteen. Itsenäisyys säilytettiinkin viimekädessä ulkoisen uhan yhdistämän kansan puolustustahdon ja uhrausten ansiosta. Suojeluskunnan perustalle ja periaatteille rakentunut vapaaehtoinen maanpuolustustyö oli merkittävin kansalaistoiminta puolustustahdon ja
–valmiuden lujittamisessa.
Talvi- ja jatkosodassa puolustustahto pelasti maan Baltian maiden kohtaloilta. Puolustustahtoinen kansa torjui myös maan miehityksen 1944. Puolustustahto pelasti meidät sodan jälkeen rautaesiripun taakse joutuneiden maiden kohtaloilta eikä sen merkitystä voi väheksyä myöskään NL:n kylmän sodan aikaisten lähestymisyritysten torjumisessa. Puolustustahdolle alettiin hakea jo 40-luvun lopulla selkänojaa läntisen markkinatalouden yhteyksistä ja integraatiosta tiukoissa rauhansopimuksen ja myöhemmin yya-raameissa. Viestitimme kuuluvamme läntiseen kulttuuripiiriin ja markkinatalouteen. Puolustimme itsemääräämisoikeuttamme ja oikeuttamme valtiolliseen itsenäisyyteen. Puolustustahto on kuulunut olennaisesti sodan jälkeisen hyvinvointimme rakentamiseen ja itsenäiseen haluumme laajentaa maailmanlaajuisia yhteyksiämme yhdentyvässä Euroopassa. Puolustustahto ei ole ollut monenkeskisyyteen tähtäävän ulko- ja turvallisuuspolitiikkamme johtava elementti mutta sen menestyksellinen taustatuki ja itsetuntomme vahvistaja.
Suomalaisuus ja siihen läheisesti liittyvä puolustustahto leimaavat maailmaa kiertävien ja kaukaisissakin maissa palvelevien osaajien identiteettiä. Puolustustahto ja veteraanien työn kunnioitus näkyy internet-maailmassa kansainvälistyvän nuorisonkin asenteissa ja arvoissa. Niiden, jotka ovat sisäistäneet kansainvälisyyden ei tarvitse julistaa suomalaisuutta ja puolustustahtoamme junttiudeksi. Junttiuden syytökset tulevat lähinnä tahoilta, jotka näin haluavat julistautua kuuluvansa älymystöön.
Yhteinen huolemme ilmaston lämpenemisestä, ympäristön tilasta, luonnon- ja energiavarojen ehtymisestä, ihmisoikeuksista ja monista muista globaaleista ongelmista eivät ole ristiriidassa suomalaisen puolustustahdon kanssa. Sen ainutlaatuisuus herättää tosin läntisessä maalimassa kateudensekaista arvostelua. Reserviin perustuvat puolustusvoimat on ainoa taloudellisen kantokykymme rajoissa oleva järjestelmä koko maan puolustamiseksi. Asevelvollisuuskin nojaa voimakkaaseen puolustustahtoon.
Kenellä on sitten velvollisuus kantaa huolta puolustustahdon tilasta ja kehittämisestä? Puolustusvoimien eräänä tehtävänä mainitaan maanpuolustustahdon edistäminen. Millä tavalla tuo tehtävä sitten näkyy Pääesikunnan, puolustushaarojen ja joukko-osastojen tehtävissä? Kun 90-luvulla sotilasläänejä oli vielä seitsemän ja sotilaspiirejä 23 oli kosketuspinta yhteiskunnan eri tasoilla varsin laaja. Tuon ajan Turun ja Porin sotilasläänin erään komentajan virka-auton hankinnan yhtenä kriteerinä sanotaan olleen ajoneuvon soveltuminen siirtymämatkan aikana sotisovan vaihtamiseen eri tilaisuuksia varten. Esikunnasta lähdettäessä saattoi mukana olla päällä olevan varustuksen lisäksi kaksikin asukokonaisuutta. Komentajan eräs tärkeimmistä tehtävistä oli paitsi valmiuden ja reservin yhteyksien hoitaminen niin myös verkottuminen siviiliyhteiskunnan sidosryhmiin vierailijana, esitelmöitsijänä, puhujana tai vaikkapa tutustuminen alueen elinkeinoelämän toimijoihin. Samanlaista vastuuta puolustustahdon vaalimisesta kannettiin sotilaspiireissä ja joukko-osastoissa.
Maanpuolustustahdon ylläpitäminen ja kehittäminen eivät ole sotilasläänien komentajien tehtävissä kuten oli asian laita vielä viime vuodenvaihteeseen saakka. Puolustusvoimien eräs tehtävä on vuoden 2008 alusta lähtien ollut maanpuolustustahdon edistäminen. Tuo tehtävä ei kuitenkaan näy kentällä puolustushaarojen, sotilasläänien tai joukko-osastojen tehtävissä. Toiminnan keskittyminen harveneviin varuskuntiin jättää laajoja alueita ilman kosketuspintaa Puolustusvoimiin. Lisääntyvät ulkomaantehtävät ja niiden aiheuttama suunnittelu- ja hallintojärjestelmien paisuminen sitovat henkilöstöä yhä tiiviimmin pulpettiin, kuten eräs korkean esikunnan edustaja taannoin totesi.
80-luvulla tapahtuneet sodan-ajan joukkojen organisaatioiden ja hallinnolliset uudistukset sekä henkilöstösiirrot kiihtyivät 90-luvulla. Ulkomaisia esimerkkejä alettiin noudattaa leipääntymisen estämiseksi. Upseerien siirtotahtia kiihdytettiin. Korkeantason elinkeinoelämän johtajien kursseilla Puolustusvoimien ylin johto sai kosketuksen nykyaikaisen suuryrityksen organisaatiokäyttäytymiseen kvartaalitalouden haasteissa. Organisaatiot elivät jatkuvassa muutoksessa. Siinä oli jo toinen leipääntymistä ehkäisevä malli puolustushallintoon. Organisaatiouudistuksilla henkilöstö pidetään vauhdissa ja motivoituneena. Ei siinä ole aikaa miettiä kansakunnan puolustustahdon ylläpitämistä. Valmiuskin on aina uudistusten pyörteissä vaarassa laskea. Onko tehtävä jäänyt tänään Puolustusministeriön ohjauksessa Puolustusvoimain komentajan ja Pääesikunnan tiedotuksen tehtäviksi? Galluppien tuloksista sitten luetaan maanpuolustustahdon tilan kehittymisestä.
Vapaaehtoiselle maanpuolustustyölle asetetaan ja järjestöt ovat ottaneetkin yhä lisääntyvää vastuuta puolustustahdon ylläpitämisessä ja kehittämisessä. Maanpuolustuksen alueella toimiville kansalaisjärjestöille on annettu 2000-luvulla ymmärtää, että ennen Puolustusvoimat tuki järjestöjä mutta nyt edellytetään, että järjestöt tukevat Puolustusvoimia. Tuo tuki tosin ymmärretään paljolti Puolustusvoimien tukemiseksi puolustustahdon, sen vahvistamisen ja valmiuden kautta. Siinä asiassa kansalaisjärjestöillä ja maanpuolustusväellä on tänä päivänä varsin selkeä näkökulma ja tahto, joka ei ole aina oikein heijastunut poliittisessa päätöksenteossa.
Pidetäänkö korkeaa puolustustahtoa joillain tahoilla liian voimakkaasti puolustuskeskustelua ohjaavaksi tekijäksi. Tuntuu myös oudolta, että puolustustahdon poliittista painetta yritetään pehmentää kertomalla, että kriisinhallinta vahvistaa kansallista puolustustamme samaan aikaan, kun asiallisesti ottaen kansallisen puolustuksen painotuksia ja voimavaroja vähennetään ja imetään ulkomaantoimintojen tarpeisiin. Potentiaalisimpien uhkien sanotaan löytyvän kaukaisten mantereiden kriiseistä.
Puolustustahdon ja Naton suhde on myös mielenkiintoinen yhtälö. Natovastaisuuden syitä pohditaan jatkuvasti. Kun varsin yllättävältäkin tahoilta tulee lausuntoja, että lisää määrärahoja tai Natoon niin ei ole ihme, että kansallisesta puolustuksesta huolta kantava maanpuolustusväki ei halua liittymistä Natoon kansallisen puolustuksen kustannuksella.
- Puolustustahdon suhde turvallisuustakuisiin ja sotilaalliseen liittoutumiseen onkin sitten laajemmankin keskustelun paikka Etelä-Ossetian kriisin juuri eskaloituessa ja Pekingistä saapuneiden ensimmäisten mitaliuutisten kantautuessa kotimaahan. Nehän olivat kulta- ja pronssimitalit ampumaurheilussa!
Seppo Ruohonen
Tunnisteet: puolustustahto, suomalaisuus
