keskiviikkona, kesäkuuta 03, 2009
Pohjoismaista yhteistyötä Pohjolan turvallisuuspolitiikassa
Sodan jälkeen pohjoismaiden turvallisuuspoliittiset ratkaisut muotoutuivat ensikädessä maiden kansallisten intressien sekä Pariisin rauhansopimuksen ja Yhdistyneiden kansakuntien uuden maailmanjärjestyksen ohjaamana. Suomi yritti kaikin tavoin, niin idän kuin lännenkin suuntaan julistaa yya-sopimuksen tiukoissa raameissa kuuluvansa läntisiin demokratioihin ja markkinatalouteen. 1952 perustettu Pohjoismaiden neuvosto ja 1971 perustettu ministerineuvosto tarjosivat uuden foorumin pohjoismaiselle kanssakäymiselle. Turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa ei foorumilla kylmänsodan aikana käsitelty. Kulissien takana käytiin tietysti epävirallista varovaista keskustelua päivänpolttavista turvallisuuspoliittisista kysymyksistä.
Ruotsissa syntyi 60-luvun alussa keskustelua Ruotsin, Suomen ja Norjan puolustus- tai puolueettomuusliiton aikaansaamisesta. Keskusteluihin osallistui suomalaisiakin evp-upseereita. Tavoitteena oli pitää suurvaltojen asevoimat Pohjolan ulkopuolella mahdollisen kriisin aikana. Ajatus oli laajentaa Ruotsin liittoutumattomuus- ja puolueettomuuspolitiikka muihin pohjoismaihin tukeutuen Ruotsin talouteen ja voimakkaaseen kansalliseen puolustukseen. Järjestely olisi edellyttänyt Suomen irtaantumista yya-sopimuksesta ja Norjan eroa Natosta. Presidentti Kekkonen otti asiaan jyrkän torjuvan kannan. Senkin jälkeen Ruotsin puolustusvoimien johto esitti salaisia keskusteluja Pohjolan puolustusliitosta, johon suomalaiset suhtautuivat suurin varauksin. Keskustelu avasi kuitenkin mahdollisuuksia myöhemmille yhteistyöhankkeille. Suurvaltojen välillä alkanut liennytyskehitys antoi vähitellen tilaa hieman vapaammalle läntiselle suuntautumisellemme.
Pohjoismainen yhteistyöyritys Nordek syntyi 1960-luvun lopulla suunnitelmista kehittää pohjoismaista yhteistyötä Euroopan talousyhteisön ECC:n kaltaiseksi organisaatioksi. Suomi ei sitä kuitenkaan ratifioinut peläten sen vaikeuttavan suhteitamme Neuvostoliittoon. Ilman Suomea idea ei toiminut. Norja ja Tanska hakivatkin jäsenyyttä EEC:ssä. Tosin norjalaiset hylkäsivät EEC:n kansanäänestyksessä, kuten myöhemmin myös EU-jäsenyyden. Suomi aloitti EEC tunnustelut Nordekin epäonnistumisen jälkeen.
Kylmän sodan aikana Tanskan ja Norjan Nato-jäsenyys ja Ruotsin voimakkaaseen puolustukseen nojaava liittoutumattomuus ja kriisiajan puolueettomuus sekä Suomen yya-sopimuksen raameissa tapahtuva puolueettomuusoperointi muodostivatkin erityislaatuisen systeemin, jonka sanotaan rauhoittaneen Itämeren ja Pohjolan turvallisuuspoliittista tilannetta. Muut pohjoismaat reagoivat poliittisessa retoriikassaan Suomeen kohdistuvaan painostukseen, Norja ja Tanska nojautuen Natoon ja Ruotsi arvioiden liittoutumattomuus- ja puolueettomuusasemaansa. Solidaarisuuttakin osoitettiin ajoittain mutta samalla varottiin puhumasta mistään konkreettisen tuen tai avun antamisesta mahdollisessa kriisissä. Vaikka virallisella taholla vältettiin puhumasta sotilaallisesta yhteistyöstä niin ruohojuuritasolla ja reserviläistoiminnassa oli yhteistoimintaa. NL:n painostus puolueettomuuttamme kohtaan 1970-luvulla uhkasi järkyttää Pohjolan tasapainoa.
Suurvaltablokkien välillä lisääntynyt jännitys 1980-luvulla alkoi heijastua myös Pohjolaan. Pohjoisten merialueiden ja Itämeren vilkastunut laivastotoiminta, risteilyohjusten arvioidut lentoradat ja Puolan sotatila muistuttivat Pohjolan ja Itämeren alueiden vakaan tilanteen olevan kytköksissä suurvaltojen välisiin suhteisiin. Ruotsin jatkuvat sukellusvenehavainnot ja Karlskronan lähellä sattunut karilleajo kiihdyttivät mieliä. Inarinjärven jäälle pudonnut neuvosto-ohjus vielä vahvisti mielikuvaa jännityksestä. Suur- ja ydinsodan uhkan alla Norja keskittyi pohjoiseen puolustukseensa ja Tanska salmiinsa - molemmat luottaen Naton turvatakuisiin. Suomi ja Ruotsi yrittivät pysyä puolueettomina kansallisen puolustuksen kynnysarvoa rakentaen. Pohjoismaisesta puolustusyhteistyöstä ei ollut puhettakaan.
Kylmän sodan päätyttyä Keski-Euroopan poliittisen ja sotilaallisen tilanteen perusteellinen muutos paransi myös Suomen asemaa. Suursodan vaara väheni, mutta siitä ei ollut varmuutta, miten idän ja lännen välille syntyneet kylmän sodan rakenteet purkautuisivat. Tässä tilanteessa meillä päätettiin pitää yllä sellaista kansallista puolustuskykyä, joka yhdessä Ruotsin puolustuskyvyn kanssa toimisi rauhoittavana tekijänä Pohjolassa.
1990-luvulle tultaessa liikekannallepano oli meillä saatu siihen kuntoon, että lähes 600.000 hengen sa-armeija olisi kyetty varustamaan jo kohtuullisesti. Puolustuskykymme oli vahva osa Pohjolan puolustusbalanssia. Vuosikymmenen jälkipuolella kansallisen kriisinhallinnan konsepti alkoi vähitellen muotoutua natolaisen kriisinhallinnan muottiin. Eräät ulkoapäin tulleet arviot kyseenalaistivat asevelvollisuusjärjestelmämme. Alettiin vannoa kriisien torjunnan nimeen niiden syntyalueilla. Ruotsi oli kehityksen kärjessä ajaessaan alas kansallista puolustustaan. Se julisti, että sotaa ei ole näkyvissä ainakaan kymmenen vuoden näkövinkkelissä Kehitys vauhditti myös puolustusvoimiemme transformaatiota ja Nato-yhteensopivuutta. Globaali kriisinhallinta alkoi sitoi yhä enemmän puolustuksemme henkisiä ja materiaalisia voimavaroja.
Nyt tuo yli puolen miljoonan armeija on supistettu 350.000 henkilöön ja sekään ei riitä. Puhutaan jo 250.000 henkilöstä. Tosin istuva hallitus on päättänyt, että sen aikana ei sodan-ajan vahvuuksia enää leikata. Onpa väläytelty tulevaisuudessa jopa alle 200.000 sa-vahvuudesta ja valikoivista kutsunnoista, jolloin ehkä vain puolet ikäluokasta kutsuttaisiin palvelukseen. Palveluksensa keskeyttäneiden ja siviilipalvelukseen hakeutuvien tilastot antavat ymmärtää, että tuohon tilanteeseen joudutaan jo ilman erillisiä päätöksiä mikäli virran annetaan viedä. Asevelvollisuuslain tarkoittama pääsääntö jokaisen miehen asevelvollisuudesta vesittyy poikkeukseksi tarkoitettujen syiden lisääntyessä yhtä jalkaa ikäluokkien henkisten ja fyysisten ongelmien ja reserviharjoitusten lykkäysten myötä. Muut pohjoismaat ovat olleet vastaavan kehityksen etunenässä, joka on saanut niissä osakseen lisääntyvää kritiikkiä.
Tänään kaikkien maiden puolustusbudjetteja rasittava tekijä on tarjolla olevan puolustusmateriaalin kallistuminen siviilimateriaalia nopeammin. Kolmen puolustushaaran uskottava ylläpito ei enää onnistu yksin miltään eurooppalaiselta maalta. Niinpä pohjoismaiset sotilaskomentajat ottivat aloitteen ja laativat raportin, jossa esitettiin toimenpiteitä, joilla voitaisiin pohjoismaista yhteistyötä tehostamalla käyttää puolustusbudjetteja kustannustehokkaasti. Viime vuoden kesäkuussa pohjoismaiset puolustusministerit sitten kääntyivät Norjan entisen ulkoministerin Thorvald Stoltenbergin puoleen pyynnöllä laatia raportti pohjoismaisesta ulko- ja turvallisuuspoliittisesta yhteistyöstä.
Lähinnä Ruotsin, mutta myös muiden pohjoismaiden oman alueen puolustuksen leikkaukset ja Islannin puolustustyhjiö ovat herättäneet epäilyjä, että pohjoismainen turvallisuuspoliittinen systeemi ei enää vastaisikaan Pohjolan nykyisiin strategisiin haasteisiin. Kun EU:n ja Naton voimavarat ovat yhä enemmän sidottuina kaukaisiin kriiseihin niin Norjasta on kuulunut jo jonkin aikaa ääniä olisiko Natolla rahkeita lähettää joukkoja Norjan puolustamiseen. Tässä mielessä Norja on esittänyt Natolle oman lähialueen puolustamisen painotuksen lisäämistä kansainvälisen toiminnan rinnalla. Se on synnyttänyt myös keskustelua pohjoismaisesta puolustusyhteistyöstä. Ruotsi, poikkeuksena perinteiseen asenteeseensa, on jo tehnyt Norjan kanssa jonkinlaisen solidaarisuussopimuksen EU:n Lissabonin sopimuksen tapaan. On herännyt kysymys olisiko ollenkaan maata mullistavaa, jos sanotunlainen sopimusjärjestelmä syntyisi pohjoismaisen puolustusyhteistyön pohjalta.
Stoltenbergin raportin alustavissa keskusteluissa oli tullut esiin laajojen piirien toivomus lisätä yhteistyötä pohjoismaiden kesken. Esiin nousivat muun muassa kysymykset pohjoismaiden maantieteellisestä kokonaisuudesta, samankaltaisesta lähestymisestä turvallisuuspoliittisiin kysymyksiin, osallistumisesta kansainväliseen rauhanturvaamis- ja kriisinhallintatoimintaan sekä EU:n ja Naton kiinnostuksesta alueelliseen yhteistyöhön jäsen- ja ei-jäsenmaiden välillä. Pohjoisten merien, erityisesti Barentsinmeren ja Itämeren strategisen aseman korostuminen on lisännyt yhteistoimintatarpeita. Vähäisempänä ei ole ollut Yhdysvaltojen Keflavikin Islannin tukikohdasta vetäytyminen. Itämeren energiareitti on saamassa turvallisuuspoliittista merkitystä, kun ympäristöriskien lisäksi reitin valvontaan ja turvaamiseen liittyvät kansainvälisoikeudelliset kysymykset ovat alkaneet puhuttaa Itämeren rannikkovaltioita.
Stoltenbergin raportti esittää 13 yhteistoiminnan muotoa. Niistä 12 käsittelee käytännön toimia yhteistoiminnan kehittämiseksi. Raportti sisältää esitykset muun muassa laaja alaisen kriisinhallintajoukon muodostamisesta, ilma- ja merialueiden valvonnasta ja yhteisestä tilannekuvasta, nopean toiminnan merellisestä yksiköstä, satelliittivalvonnasta, yhteiskunnan turvallisuudesta ja ulkoasian hallinnon yhteistoiminnasta. Sotilaalliseen yhteistoiminta käsittäisi lähinnä logistiikan, huollon, koulutus- ja harjoitustoiminnan sekä materiaalitoimintoja. Ruotsin ja Suomen rannikkojääkärien yhteistoiminnan viitoittamana esitetään amfibio-yksikön perustamista. Useilla raportin suosittelemilla alueilla on jo ollut pohjoismaista yhteistyötä, joka on selvästi innoittanut myös raportin tekijää esittämään hyvin pitkälle meneviä tavoitteita. Vilkastunut sotilaallinen harjoitustoiminta lähinnä EU:n tai Naton rauhankumppanuuden lipun alla viestittää pohjoismaisella puolustusyhteistyöllä olevan kasvavaa merkitystä lähialueidemme turvallisuudelle.
Puolustusyhteistyön syvyyttä tulee ohjaamaan ehdotuksen numero 13 realisoituminen, jonka mukaan pohjoismaiden hallitusten tulisi antaa pohjoismainen solidaarisuusjulistus, johon sitoutuen ne tekisivät selväksi miten ne reagoisivat, jos jokin pohjoismaa joutuisi ulkoisen hyökkäyksen tai oikeudettoman painostuksen kohteeksi. Pohjolan turvallisuuspolitiikassa sellainen sitoutuminen olisi historiallisestikin iso juttu. Meidän ulkopoliittinen johtomme on korostanut, että pohjoismainen yhteistyö ei sulje pois EU:n, YK:n ja Naton yhteistyökuvioita.
Ruotsissa syntyi 60-luvun alussa keskustelua Ruotsin, Suomen ja Norjan puolustus- tai puolueettomuusliiton aikaansaamisesta. Keskusteluihin osallistui suomalaisiakin evp-upseereita. Tavoitteena oli pitää suurvaltojen asevoimat Pohjolan ulkopuolella mahdollisen kriisin aikana. Ajatus oli laajentaa Ruotsin liittoutumattomuus- ja puolueettomuuspolitiikka muihin pohjoismaihin tukeutuen Ruotsin talouteen ja voimakkaaseen kansalliseen puolustukseen. Järjestely olisi edellyttänyt Suomen irtaantumista yya-sopimuksesta ja Norjan eroa Natosta. Presidentti Kekkonen otti asiaan jyrkän torjuvan kannan. Senkin jälkeen Ruotsin puolustusvoimien johto esitti salaisia keskusteluja Pohjolan puolustusliitosta, johon suomalaiset suhtautuivat suurin varauksin. Keskustelu avasi kuitenkin mahdollisuuksia myöhemmille yhteistyöhankkeille. Suurvaltojen välillä alkanut liennytyskehitys antoi vähitellen tilaa hieman vapaammalle läntiselle suuntautumisellemme.
Pohjoismainen yhteistyöyritys Nordek syntyi 1960-luvun lopulla suunnitelmista kehittää pohjoismaista yhteistyötä Euroopan talousyhteisön ECC:n kaltaiseksi organisaatioksi. Suomi ei sitä kuitenkaan ratifioinut peläten sen vaikeuttavan suhteitamme Neuvostoliittoon. Ilman Suomea idea ei toiminut. Norja ja Tanska hakivatkin jäsenyyttä EEC:ssä. Tosin norjalaiset hylkäsivät EEC:n kansanäänestyksessä, kuten myöhemmin myös EU-jäsenyyden. Suomi aloitti EEC tunnustelut Nordekin epäonnistumisen jälkeen.
Kylmän sodan aikana Tanskan ja Norjan Nato-jäsenyys ja Ruotsin voimakkaaseen puolustukseen nojaava liittoutumattomuus ja kriisiajan puolueettomuus sekä Suomen yya-sopimuksen raameissa tapahtuva puolueettomuusoperointi muodostivatkin erityislaatuisen systeemin, jonka sanotaan rauhoittaneen Itämeren ja Pohjolan turvallisuuspoliittista tilannetta. Muut pohjoismaat reagoivat poliittisessa retoriikassaan Suomeen kohdistuvaan painostukseen, Norja ja Tanska nojautuen Natoon ja Ruotsi arvioiden liittoutumattomuus- ja puolueettomuusasemaansa. Solidaarisuuttakin osoitettiin ajoittain mutta samalla varottiin puhumasta mistään konkreettisen tuen tai avun antamisesta mahdollisessa kriisissä. Vaikka virallisella taholla vältettiin puhumasta sotilaallisesta yhteistyöstä niin ruohojuuritasolla ja reserviläistoiminnassa oli yhteistoimintaa. NL:n painostus puolueettomuuttamme kohtaan 1970-luvulla uhkasi järkyttää Pohjolan tasapainoa.
Suurvaltablokkien välillä lisääntynyt jännitys 1980-luvulla alkoi heijastua myös Pohjolaan. Pohjoisten merialueiden ja Itämeren vilkastunut laivastotoiminta, risteilyohjusten arvioidut lentoradat ja Puolan sotatila muistuttivat Pohjolan ja Itämeren alueiden vakaan tilanteen olevan kytköksissä suurvaltojen välisiin suhteisiin. Ruotsin jatkuvat sukellusvenehavainnot ja Karlskronan lähellä sattunut karilleajo kiihdyttivät mieliä. Inarinjärven jäälle pudonnut neuvosto-ohjus vielä vahvisti mielikuvaa jännityksestä. Suur- ja ydinsodan uhkan alla Norja keskittyi pohjoiseen puolustukseensa ja Tanska salmiinsa - molemmat luottaen Naton turvatakuisiin. Suomi ja Ruotsi yrittivät pysyä puolueettomina kansallisen puolustuksen kynnysarvoa rakentaen. Pohjoismaisesta puolustusyhteistyöstä ei ollut puhettakaan.
Kylmän sodan päätyttyä Keski-Euroopan poliittisen ja sotilaallisen tilanteen perusteellinen muutos paransi myös Suomen asemaa. Suursodan vaara väheni, mutta siitä ei ollut varmuutta, miten idän ja lännen välille syntyneet kylmän sodan rakenteet purkautuisivat. Tässä tilanteessa meillä päätettiin pitää yllä sellaista kansallista puolustuskykyä, joka yhdessä Ruotsin puolustuskyvyn kanssa toimisi rauhoittavana tekijänä Pohjolassa.
1990-luvulle tultaessa liikekannallepano oli meillä saatu siihen kuntoon, että lähes 600.000 hengen sa-armeija olisi kyetty varustamaan jo kohtuullisesti. Puolustuskykymme oli vahva osa Pohjolan puolustusbalanssia. Vuosikymmenen jälkipuolella kansallisen kriisinhallinnan konsepti alkoi vähitellen muotoutua natolaisen kriisinhallinnan muottiin. Eräät ulkoapäin tulleet arviot kyseenalaistivat asevelvollisuusjärjestelmämme. Alettiin vannoa kriisien torjunnan nimeen niiden syntyalueilla. Ruotsi oli kehityksen kärjessä ajaessaan alas kansallista puolustustaan. Se julisti, että sotaa ei ole näkyvissä ainakaan kymmenen vuoden näkövinkkelissä Kehitys vauhditti myös puolustusvoimiemme transformaatiota ja Nato-yhteensopivuutta. Globaali kriisinhallinta alkoi sitoi yhä enemmän puolustuksemme henkisiä ja materiaalisia voimavaroja.
Nyt tuo yli puolen miljoonan armeija on supistettu 350.000 henkilöön ja sekään ei riitä. Puhutaan jo 250.000 henkilöstä. Tosin istuva hallitus on päättänyt, että sen aikana ei sodan-ajan vahvuuksia enää leikata. Onpa väläytelty tulevaisuudessa jopa alle 200.000 sa-vahvuudesta ja valikoivista kutsunnoista, jolloin ehkä vain puolet ikäluokasta kutsuttaisiin palvelukseen. Palveluksensa keskeyttäneiden ja siviilipalvelukseen hakeutuvien tilastot antavat ymmärtää, että tuohon tilanteeseen joudutaan jo ilman erillisiä päätöksiä mikäli virran annetaan viedä. Asevelvollisuuslain tarkoittama pääsääntö jokaisen miehen asevelvollisuudesta vesittyy poikkeukseksi tarkoitettujen syiden lisääntyessä yhtä jalkaa ikäluokkien henkisten ja fyysisten ongelmien ja reserviharjoitusten lykkäysten myötä. Muut pohjoismaat ovat olleet vastaavan kehityksen etunenässä, joka on saanut niissä osakseen lisääntyvää kritiikkiä.
Tänään kaikkien maiden puolustusbudjetteja rasittava tekijä on tarjolla olevan puolustusmateriaalin kallistuminen siviilimateriaalia nopeammin. Kolmen puolustushaaran uskottava ylläpito ei enää onnistu yksin miltään eurooppalaiselta maalta. Niinpä pohjoismaiset sotilaskomentajat ottivat aloitteen ja laativat raportin, jossa esitettiin toimenpiteitä, joilla voitaisiin pohjoismaista yhteistyötä tehostamalla käyttää puolustusbudjetteja kustannustehokkaasti. Viime vuoden kesäkuussa pohjoismaiset puolustusministerit sitten kääntyivät Norjan entisen ulkoministerin Thorvald Stoltenbergin puoleen pyynnöllä laatia raportti pohjoismaisesta ulko- ja turvallisuuspoliittisesta yhteistyöstä.
Lähinnä Ruotsin, mutta myös muiden pohjoismaiden oman alueen puolustuksen leikkaukset ja Islannin puolustustyhjiö ovat herättäneet epäilyjä, että pohjoismainen turvallisuuspoliittinen systeemi ei enää vastaisikaan Pohjolan nykyisiin strategisiin haasteisiin. Kun EU:n ja Naton voimavarat ovat yhä enemmän sidottuina kaukaisiin kriiseihin niin Norjasta on kuulunut jo jonkin aikaa ääniä olisiko Natolla rahkeita lähettää joukkoja Norjan puolustamiseen. Tässä mielessä Norja on esittänyt Natolle oman lähialueen puolustamisen painotuksen lisäämistä kansainvälisen toiminnan rinnalla. Se on synnyttänyt myös keskustelua pohjoismaisesta puolustusyhteistyöstä. Ruotsi, poikkeuksena perinteiseen asenteeseensa, on jo tehnyt Norjan kanssa jonkinlaisen solidaarisuussopimuksen EU:n Lissabonin sopimuksen tapaan. On herännyt kysymys olisiko ollenkaan maata mullistavaa, jos sanotunlainen sopimusjärjestelmä syntyisi pohjoismaisen puolustusyhteistyön pohjalta.
Stoltenbergin raportin alustavissa keskusteluissa oli tullut esiin laajojen piirien toivomus lisätä yhteistyötä pohjoismaiden kesken. Esiin nousivat muun muassa kysymykset pohjoismaiden maantieteellisestä kokonaisuudesta, samankaltaisesta lähestymisestä turvallisuuspoliittisiin kysymyksiin, osallistumisesta kansainväliseen rauhanturvaamis- ja kriisinhallintatoimintaan sekä EU:n ja Naton kiinnostuksesta alueelliseen yhteistyöhön jäsen- ja ei-jäsenmaiden välillä. Pohjoisten merien, erityisesti Barentsinmeren ja Itämeren strategisen aseman korostuminen on lisännyt yhteistoimintatarpeita. Vähäisempänä ei ole ollut Yhdysvaltojen Keflavikin Islannin tukikohdasta vetäytyminen. Itämeren energiareitti on saamassa turvallisuuspoliittista merkitystä, kun ympäristöriskien lisäksi reitin valvontaan ja turvaamiseen liittyvät kansainvälisoikeudelliset kysymykset ovat alkaneet puhuttaa Itämeren rannikkovaltioita.
Stoltenbergin raportti esittää 13 yhteistoiminnan muotoa. Niistä 12 käsittelee käytännön toimia yhteistoiminnan kehittämiseksi. Raportti sisältää esitykset muun muassa laaja alaisen kriisinhallintajoukon muodostamisesta, ilma- ja merialueiden valvonnasta ja yhteisestä tilannekuvasta, nopean toiminnan merellisestä yksiköstä, satelliittivalvonnasta, yhteiskunnan turvallisuudesta ja ulkoasian hallinnon yhteistoiminnasta. Sotilaalliseen yhteistoiminta käsittäisi lähinnä logistiikan, huollon, koulutus- ja harjoitustoiminnan sekä materiaalitoimintoja. Ruotsin ja Suomen rannikkojääkärien yhteistoiminnan viitoittamana esitetään amfibio-yksikön perustamista. Useilla raportin suosittelemilla alueilla on jo ollut pohjoismaista yhteistyötä, joka on selvästi innoittanut myös raportin tekijää esittämään hyvin pitkälle meneviä tavoitteita. Vilkastunut sotilaallinen harjoitustoiminta lähinnä EU:n tai Naton rauhankumppanuuden lipun alla viestittää pohjoismaisella puolustusyhteistyöllä olevan kasvavaa merkitystä lähialueidemme turvallisuudelle.
Puolustusyhteistyön syvyyttä tulee ohjaamaan ehdotuksen numero 13 realisoituminen, jonka mukaan pohjoismaiden hallitusten tulisi antaa pohjoismainen solidaarisuusjulistus, johon sitoutuen ne tekisivät selväksi miten ne reagoisivat, jos jokin pohjoismaa joutuisi ulkoisen hyökkäyksen tai oikeudettoman painostuksen kohteeksi. Pohjolan turvallisuuspolitiikassa sellainen sitoutuminen olisi historiallisestikin iso juttu. Meidän ulkopoliittinen johtomme on korostanut, että pohjoismainen yhteistyö ei sulje pois EU:n, YK:n ja Naton yhteistyökuvioita.
Tunnisteet: Pohjoismainen turvallisuuspoliittinen yhteistyö
