Seponsivut

Viimeisen kahden vuosikymmenen kuluessa kansallisen puolustuksemme uhkakuvia on ohennettu ja sodanajan joukkojen määrää supistettu. Uhkakuvia virtaviivaistetaan edelleen vastaamaan tulevia joukkojen leikkauksia ja reservin voimakasta supistamista. Voidaan kysyä vaarantaako tämä kehitys koko maan puolustamisen edellytyksiä. Itämeren kauppamerenkulun uhkakuvia on kehitelty öljy- ja kaasuputkikeskustelun myötä. Samaan aikaan merenkulun turvallisuusjärjestelyt sekä EU-maiden ja Naton valvontakyky ja läsnäolo Itämerellä ovat kehittynyt globaalisti aivan omaan luokkaansa. Minkälaisen uhan öljyn rahtaus ja kaasuputki sitten muodostavat kansalliselle turvallisuudellemme ympäristöuhkien lisäksi?

Kylmän sodan aikana Itämeren sotilaspoliittinen painopiste oli Tanskan salmien tuntumassa. Kun NL:n strateginen iskuvoima oli keskittynyt pohjoisille merialueille muodostui Itämerestä Keski-Euroopan painopistesuunnan sivusta. Naton tiedustelun tunkeutuminen syvälle Itämerelle ja NL:n laivaston pysyvä läsnäolo Tanskan salmissa viestittivät jatkuvasta jännitteestä ja varuillaanolosta häiritsemättä juurikaan meriliikennettä. Tuohon aikaan meriyhteyksien ja meriliikenteen suojaaminen olisivat olleet todella ongelmallisia mahdollisen sotilaallisen kriisin aikana. Tänään maamme asema EU:n jäsenenä on merkittävästi toinen. Itämerestä on muodostunut EU:n ja Naton valvoma ”sisämeri”, jonka Suomenlahden pohjukasta ja Kaliningradista Venäjä valvoo omia tärkeitä itämeriyhteyksiään.

Pohjoismainen yhteistyö Itämerellä vauhdittui kun Norjan, Ruotsin ja Suomen puolustusvoimat pari vuotta sitten laativat NORDSUP –raportin keskinäisestä yhteistyöstä. Raportti linjasi 140 mahdollista yhteistoiminta-aluetta, joilla Itämeri sai oman merkittävän huomionsa. Sitä seurasi Norjan entisen ulkoministerin Thorvald Stoltenbergin raportti viime vuodelta. Siinä esitettiin 13 pohjoismaista puolustuspoliittista yhteistyökohdetta. Ruotsin ja Suomen Nato-orientoituminen ja keskinäinen yhteistyö ovat linjanneet uudelleen maiden merivalvontaa ja merellistä yhteistyötä EU- ja natomaiden välillä Itämerellä.

Uutena piirteenä on yleisessä keskustelussa esiin nostettu Venäjän mahdollisuus putken varjolla lisätä merivoimien toimintaa Itämerellä. Ottaen huomioon Venäjän uuden sotilasdoktriinin ajatus ei ole kaukaa haettu. Sellaisessa kehityksessä talousvyöhykkeemme valvonta korostuisi entisestään.
Puolustusvoimiemme uudet tehtävät ja tilanne uusine epäsymmetrisine uhkineen haastavat muutenkin puolustusratkaisuamme aivan uudella tavalla. Suomen kansantaloudelle ja yhteiskunnan kriisikestävyydelle ei Itämeren suunnitteilla oleva kaasuputki ole elintärkeä kysymys. Sen suurin merkitys on Saksan ja Venäjän taloudelle. Meille sillä on EU:n energiapolitiikan kautta välillinen merkitys. Kansallisen puolustuksemme voimavarojen suuntaamiskeskusteluissa putkiprojektilla on ollut selviä meripuolustuksen painotuksia. Keskusteluissa on väläytelty jopa taisteluhelikoptereita ja ilmatyynyaluksia huomattavasti kalliimpien sukellusveneiden hankintaa talousvyöhykkeemme valvomiseksi tilanteessa, jossa taloudelliset ja poliittiset paineet asettavat uusia supistamisvaatimuksia puolustushallinnolle. Miksei näinkin voisi tehdä, jos putkiyhtiö osallistuu putken Suomen valtiolle aiheuttamien kustannusten perusteella välineistön hankintaan ja käytön kustannuksiin. Muussa tapauksessa niiden hankinta söisi puolustusjärjestelmämme tulevaisuuden kehittämishankkeiden rahoitusta ja koko maan puolustamisen edellytyksiä. Saattaisi sen vaikutukset ulottua myös Rajavartiolaitoksenkin kehittämiseen, joka on ensisijaisessa vastuussa talousvyöhykkeen valvonnasta.

Kaasuputkesta aiheutuu kiistatta valtiolle kustannuksia ja ympäristölle haittaa. Talousvyöhykkeemme valvonta ja vastuu sen yleisestä turvallisuudesta kuuluvat meille. Kaasuputken konkreettinen, operatiivinen ja tekninen suojaaminen on myös taloudellinen kysymys, jonka aiheuttamat kustannukset putkiyhtiön olisi kohtuullista korvata täysimääräisesti. Tässä tarkoituksessa eduskunnassa on tehty lakialoite talousvyöhykkeen käytön aiheuttamien kustannusten korvaamisesta. Taloudelliset korvaukset perustuisivat vyöhykkeen hyödyntämisestä Suomen valtiolle aiheutuviin kustannuksiin tai siihen, mikä on Suomen valtiolle aiheutuvan hyödyntämisoikeuden rajoittumisen taloudellinen merkitys. Aloitteen mukaan korvaukset tulisi määrätä YK:n merioikeusyleissopimuksen hengessä, jonka mukaan ristiriitatilanteissa huomioitaisiin muun muassa kohtuus ja kansainvälisen yhteisön kokonaisetu. Kivuttominta olisi tietysti se, että kaasuputkiyhtiö tarjoutuisi vapaaehtoisesti maksamaan Suomelle talousvyöhykkeen käytöstä.
Talousvyöhykkeen valvontaa ei voida ulkoistaa ulkomaiselle poliisi- tai sotilasviranomaiselle, alihankkijalle tai taloudelliselle yritykselle. Operointi talousvyöhykkeellämme on joka tapauksessa meidän suvereenissa valvonnassa. Merivoimilta löytyy siihen jo hankittuja suorituskykyjä ilman uusia palvelushaara- tai aselajiavauksia ja mittavia investointeja. Merivoimien palveluskäyttöön on tulossa kolme, lähes 300 miljoonaa euroa maksavaa huippunykyaikaista miinasodankäynnin erikoisalusta, joita voidaan käyttää talousvyöhykkeemme valvontaan.Sen lisäksi uusilla aluksilla olisi myös kyky valvoa itse putkilinjan turvallisuutta tietysti täysimääräistä korvausta vastaan. Jos tällainen toiminta on vierasta Merivoimille niin alukset tai osa niistä voitaneen alistaa valvontatehtävällä Rajavartiolaitokselle, joka voi myydä valvontapalvelujaan kuten se on jo tehnyt korvausta vastaan Kanariansaarilla ja Välimerellä.