maanantaina, huhtikuuta 20, 2009
Vieraissa pöydissä unohtuvat kansalliset arvomme
Kansallisen puolustuksen reservin leikkaukset ja voimavarojen voimakas suuntaaminen ulkomaan tehtäviin vaarantavat asevelvollisuusjärjestelmän ja maanpuolustustahdon symbioosin
Demokraattisen, pohjoismaisen hyvinvointivaltion poliittinen järjestelmä sallii ja sen uskottavuuskin vaatii avointa ja raja-aitoja ylittävää keskustelua. Keskustelua tulee käydä käypien ratkaisujen löytämiseksi silloin, kun on kysymys voimavarojen jaosta eri hallinnonhaaroille. Puolustushallinto, poliittiset puolueet, kansalaisjärjestöt – yleinen mielipide ja viimekädessä valtiojohto, hallitus ja eduskunta ohjaavat puolustuspoliittisia ratkaisuja.
Eräässä 20-luvun alun hallituksen perehdyttämistilaisuudessa yleisesikunnan päällikkö kertoi käsityksensä minne meidän tulisi sotatapauksessa keskittää joukkomme ja rakentaa puolustuslinjamme. Esitys perustui varmasti realistisiin ja voimavaramme huomioiviin, yleisesikunnan ammattimiesten tekemiin laskelmiin. Kenraalin mielestä emme sodan puhjetessa ehtisi suorittaa liikekannallepanoa niin nopeasti, että ehtisimme Karjalan kannakselle. Kannaksella voisimme enintään viivyttää hyökkääjää ja pääpuolustuslinja tulisi perustaa linjalle Kymijoki – Saimaa- Pielisjärvi. Hallitus oli ymmällään. Jos emme kykene liikekannallepanossa saavuttamaan kannaksen 70 kilometrin pituista puolustuslinjaa emme pysty siihen kymmenen kertaa pidemmällä linjallakaan. Ratkaisu jättäisi myös koko Viipurin ja osan Mikkelin ja Kuopion lääneistä puolustamatta. Yleisesikunnan päällikkö riemastui ja anoi eroa. Sitä ei myönnetty ja lepyttelyn jälkeen puolustuslinjaa alettiin sitten rakentaa hänen johdollaan Kannakselle. Poliittinen näkemys ja maanpuolustustahto jyräsivät kylmät laskelmat.
Puolustusvoimiemme itsenäisyyden alusta lähtien tapahtuvaa sodanajan joukkojen vahvuuden kehitystä kuvaa mielenkiintoisella tavalla eversti evp, ST Markku Iskaniuksen kirjoitus Sotilasaikakauslehden numerossa 1/2009, jota jäljempänä vapaasti referoin. Suomen armeijan ensimmäinen liikekannallepanosuunnitelma sisälsi pienen 30.000 miehen rauhanajan armeijan vahventamisen reserviläisillä 55.000 vahvuiseksi sa-armeijaksi. Myöhemmin punaisten lyödessä Venäjällä valkoisten hyökkäykset, alkoi tilanne selvästi muodostaa meille uuden uhkan idän suunnasta. Siksi päätettiin yleisesikunnan päällikön vastustuksesta sekä koulutetun päällystön ja reservin puutteesta huolimatta nostaa kenttäarmeijan vahvuus lähelle 100.000. Koko sa-armeijan vahvuudeksi tuli 110.000. Tiedettiin toki, että tuolle määrälle ei löytynyt asianmukaista varustusta eikä kalustoa ja tästä alkoikin talvisotaan asti jatkuneet varustamisongelmat.
Niukkuudesta huolimatta nostettiin 20-luvulla useaan otteeseen sa-armeijan vahvuutta. Ensin 170.000 mieheen ja edelleen ns. ”VK27”-puolustussuunnitelmassa 190.000 mieheen. 20-luvun lopulla alkoi paljastua varustuksen puutteet. Myös puolustusministeriön ja yleisesikunnan erimielisyydet määrärahaesityksistä hämmensivät eduskuntaa.
Kun 1932 aloitettiin uuden lkp-järjestelmän valmistelut niin samalla lisättiin sa-vahvuutta vielä 100.000 miehellä. Kun uusi järjestelmä astui voimaan 1934 oli sa-puolustusvoimien vahvuus jo 300.000 miestä. Kenttäarmeijan yhdeksän divisioonan lisäksi valmistauduttiin perustamaan ratsuväkiprikaati, neljä jalkaväkiprikaatia, useita pataljoonia, aselajijoukkoja sekä kolme täydennysdivisioonaa. Koulutettua reserviä olisi ollut tuolloin 15 divisioonaa varten vaikka 20-luvulla olikin paljon miehiä karsittu kutsunnoissa terveydellisistä syistä.
Mannerheimin tultua nimitetyksi puolustusneuvoston puheenjohtajaksi 1932 alkoi hän osaltaan vaatia hankintojen nopeuttamista. Materiaalisen valmiuden heikkous paljastui, kun joukkoja alettiin varustaa. Useat hankinta- ja hätäohjelmat paikkasivat pahimpia aukkoja. Talvisotaan mennessä oli suunnitelluista hankintaohjelmista jääty kuitenkin huolestuttavasti jälkeen. YH:n aikana 1939 sa-vahvuus oli lähes 300.000 miestä ja maaliskuussa 1940, talvisodan lopulla sotasaaliin ja hankintojen avulla saavutettiin n. 365.000 sotilaan vahvuus.
Talvisodan jälkeen uudelleen organisoinnin ja sotaan liittymispäätöksen jälkeen kesällä 1941 tehtiin päätös kutsua palvelukseen 16% kansasta. Materiaalitäydennys mahdollisti 630.000 miehen ja naisen kutsumisen palvelukseen. Saksalaisethan vastasivat tuohon aikaan puolustuksesta Oulunjärven pohjoispuolella. Vahvimmillaan torjuntataisteluiden aikana vahvuus oli 665.000 miestä ja naista.
Sodan jälkeen perustettu puolustusrevisio sai työnsä valmiiksi talvella 1949 antaen perusteet puolustuksen kehittämiselle. Yksimielisesti todettiin muun muassa, että jos Suomella ei ole omia puolustusvoimia tai ne ovat heikot niin Suomen alue muodostaa sotilaallisen tyhjiön, joka voi vetää muiden valtojen voimia alueellemme… Omat rajoituksensa tuli aiheuttamaan YYA-sopimus. Talvella 1949 valmistuneessa suunnitelmassa sa-vahvuus oli n. 400.000 miestä ja edelleen 1951 puoli miljoonaa sotilasta. Pitkälle 70-luvulle joukkojen perustamisessa elettiin niukkuudesta johtuen eräänlaista paperitiikerivaihetta. Käyttöön otettu alueellinen puolustus sissitoimintoineen ja kansan vankkumaton maanpuolustustahto nostivat kuitenkin heikosti aseistetun ja suurta reserviä käyttävän armeijamme ulkoista arvostusta. Alueellisen puolustuksen taistelutapa, nykyterminologiaa käyttäen eräänlainen epäsymmetrinen taistelu vietiin taktiselta tasolta aina kansakunnan selviytymis-strategian tasolle.
Kylmän sodan hiivuttua 1990-luvulle tultaessa liikekannallepano oli saatu siihen kuntoon, että lähes 600.000 hengen sa-armeija olisi kyetty varustamaan jo kohtuullisesti. Kuten hyvin tiedämme on tuo yli puolen miljoonan armeija supistettu 350.000 henkilöön ja nyt puhutaan jo 250.000 henkilöstä. Tosin istuva hallitus on päättänyt, että sen aikana ei sodan-ajan vahvuuksia enää leikata. Onpa väläytelty jopa alle 200.000 sa-vahvuudesta ja valikoivista kutsunnoista, jolloin ehkä vain puolet kelvollisesta ikäluokasta kutsuttaisiin palvelukseen. Palveluksensa keskeyttäneiden ja siviilipalvelukseen hakeutuvien tilastot antavat ymmärtää, että tuohon tilanteeseen joudutaan jo ilman erillisiä päätöksiä mikäli annetaan virran viedä.. Asevelvollisuuslain tarkoittama pääsääntö jokaisen miehen asevelvollisuudesta vesittyy poikkeukseksi tarkoitettujen syiden lisääntyessä yhtä jalkaa ikäluokkien henkisten ja fyysisten ongelmien myötä.
Muutamien vuosien säästötalkoissa kertausharjoitukset vietiin lähes nollatasolle. Käsky ei enää käynyt ja reservi vieraantui kertausharjoitusvelvoitteesta. Kertausharjoituksiin kutsuttujen lykkäys- ja muut peruuttamissyyt alkavat huolestuttaa. Poisjäänti johtuu yhä useammin työnantajasta. Tämä kehitys murentaa puolestaan joukkotuotannossa koulutettujen yksikkökokonaisuuksien alkuperäistä tarkoitusta – olla sijoitettuna varusmiespalveluksen kotiuttamisesta alkaen samassa sodanajan yksikössä, tuttujen palvelustovereiden kanssa.
Kun pääesikunnan ammattitaitoiset upseerit ja puolustushallinnon ja maanpuolustuskorkeakoulun asiantuntijat ja tutkijat arvioivat nykysodan vaatimusten mukaisia varustamismahdollisuuksiamme ja joukkoja, kysymys on paljon matematiikasta. Mutta samanlaisia, numeroiden asettamia vaatimuksia noudattaen emme olisi milloinkaan selvinneet viime sotien raskaista taisteluista. Ilman kaikkien ikäluokkien peruskoulutusta, määrätietoista sa-organisaation rakentamista puutteista huolimatta, suojeluskunnan ja kansalaisjärjestöjen vapaaehtoista panosta ja kansan vankkumatonta puolustustahtoa olisimme olleet hukassa. Maanpuolustustahto ei kuitenkaan realisoitunut poliittisena tahtona. Niukkuus ja säästöt jouduttiin korvaamaan hien lisäksi verellä.
Maanpuolustuksemme tilaa ja uskottavuutta tulevaisuudessa voidaankin ennustaa käsiteparin maanpuolustustahdon – asevelvollisuuden funktiona. Asevelvollisuusjärjestelmän ja siihen liittyvän reservin määrän leikkausten myötä maanpuolustustahto tulee hiipumaan. Sen seurauksena maanpuolustustahtoon nojaava asevelvollisuusjärjestelmä tulee myös poliittisesti mahdottomaksi ylläpitää. Vapaaehtoinen maanpuolustustyö ei korvaa asevelvollisuuslain henkilökohtaista velvoitetta ja vastuuta tarttua aseeseen, silloin kun isänmaa kutsuu.
Demokraattisen, pohjoismaisen hyvinvointivaltion poliittinen järjestelmä sallii ja sen uskottavuuskin vaatii avointa ja raja-aitoja ylittävää keskustelua. Keskustelua tulee käydä käypien ratkaisujen löytämiseksi silloin, kun on kysymys voimavarojen jaosta eri hallinnonhaaroille. Puolustushallinto, poliittiset puolueet, kansalaisjärjestöt – yleinen mielipide ja viimekädessä valtiojohto, hallitus ja eduskunta ohjaavat puolustuspoliittisia ratkaisuja.
Eräässä 20-luvun alun hallituksen perehdyttämistilaisuudessa yleisesikunnan päällikkö kertoi käsityksensä minne meidän tulisi sotatapauksessa keskittää joukkomme ja rakentaa puolustuslinjamme. Esitys perustui varmasti realistisiin ja voimavaramme huomioiviin, yleisesikunnan ammattimiesten tekemiin laskelmiin. Kenraalin mielestä emme sodan puhjetessa ehtisi suorittaa liikekannallepanoa niin nopeasti, että ehtisimme Karjalan kannakselle. Kannaksella voisimme enintään viivyttää hyökkääjää ja pääpuolustuslinja tulisi perustaa linjalle Kymijoki – Saimaa- Pielisjärvi. Hallitus oli ymmällään. Jos emme kykene liikekannallepanossa saavuttamaan kannaksen 70 kilometrin pituista puolustuslinjaa emme pysty siihen kymmenen kertaa pidemmällä linjallakaan. Ratkaisu jättäisi myös koko Viipurin ja osan Mikkelin ja Kuopion lääneistä puolustamatta. Yleisesikunnan päällikkö riemastui ja anoi eroa. Sitä ei myönnetty ja lepyttelyn jälkeen puolustuslinjaa alettiin sitten rakentaa hänen johdollaan Kannakselle. Poliittinen näkemys ja maanpuolustustahto jyräsivät kylmät laskelmat.
Puolustusvoimiemme itsenäisyyden alusta lähtien tapahtuvaa sodanajan joukkojen vahvuuden kehitystä kuvaa mielenkiintoisella tavalla eversti evp, ST Markku Iskaniuksen kirjoitus Sotilasaikakauslehden numerossa 1/2009, jota jäljempänä vapaasti referoin. Suomen armeijan ensimmäinen liikekannallepanosuunnitelma sisälsi pienen 30.000 miehen rauhanajan armeijan vahventamisen reserviläisillä 55.000 vahvuiseksi sa-armeijaksi. Myöhemmin punaisten lyödessä Venäjällä valkoisten hyökkäykset, alkoi tilanne selvästi muodostaa meille uuden uhkan idän suunnasta. Siksi päätettiin yleisesikunnan päällikön vastustuksesta sekä koulutetun päällystön ja reservin puutteesta huolimatta nostaa kenttäarmeijan vahvuus lähelle 100.000. Koko sa-armeijan vahvuudeksi tuli 110.000. Tiedettiin toki, että tuolle määrälle ei löytynyt asianmukaista varustusta eikä kalustoa ja tästä alkoikin talvisotaan asti jatkuneet varustamisongelmat.
Niukkuudesta huolimatta nostettiin 20-luvulla useaan otteeseen sa-armeijan vahvuutta. Ensin 170.000 mieheen ja edelleen ns. ”VK27”-puolustussuunnitelmassa 190.000 mieheen. 20-luvun lopulla alkoi paljastua varustuksen puutteet. Myös puolustusministeriön ja yleisesikunnan erimielisyydet määrärahaesityksistä hämmensivät eduskuntaa.
Kun 1932 aloitettiin uuden lkp-järjestelmän valmistelut niin samalla lisättiin sa-vahvuutta vielä 100.000 miehellä. Kun uusi järjestelmä astui voimaan 1934 oli sa-puolustusvoimien vahvuus jo 300.000 miestä. Kenttäarmeijan yhdeksän divisioonan lisäksi valmistauduttiin perustamaan ratsuväkiprikaati, neljä jalkaväkiprikaatia, useita pataljoonia, aselajijoukkoja sekä kolme täydennysdivisioonaa. Koulutettua reserviä olisi ollut tuolloin 15 divisioonaa varten vaikka 20-luvulla olikin paljon miehiä karsittu kutsunnoissa terveydellisistä syistä.
Mannerheimin tultua nimitetyksi puolustusneuvoston puheenjohtajaksi 1932 alkoi hän osaltaan vaatia hankintojen nopeuttamista. Materiaalisen valmiuden heikkous paljastui, kun joukkoja alettiin varustaa. Useat hankinta- ja hätäohjelmat paikkasivat pahimpia aukkoja. Talvisotaan mennessä oli suunnitelluista hankintaohjelmista jääty kuitenkin huolestuttavasti jälkeen. YH:n aikana 1939 sa-vahvuus oli lähes 300.000 miestä ja maaliskuussa 1940, talvisodan lopulla sotasaaliin ja hankintojen avulla saavutettiin n. 365.000 sotilaan vahvuus.
Talvisodan jälkeen uudelleen organisoinnin ja sotaan liittymispäätöksen jälkeen kesällä 1941 tehtiin päätös kutsua palvelukseen 16% kansasta. Materiaalitäydennys mahdollisti 630.000 miehen ja naisen kutsumisen palvelukseen. Saksalaisethan vastasivat tuohon aikaan puolustuksesta Oulunjärven pohjoispuolella. Vahvimmillaan torjuntataisteluiden aikana vahvuus oli 665.000 miestä ja naista.
Sodan jälkeen perustettu puolustusrevisio sai työnsä valmiiksi talvella 1949 antaen perusteet puolustuksen kehittämiselle. Yksimielisesti todettiin muun muassa, että jos Suomella ei ole omia puolustusvoimia tai ne ovat heikot niin Suomen alue muodostaa sotilaallisen tyhjiön, joka voi vetää muiden valtojen voimia alueellemme… Omat rajoituksensa tuli aiheuttamaan YYA-sopimus. Talvella 1949 valmistuneessa suunnitelmassa sa-vahvuus oli n. 400.000 miestä ja edelleen 1951 puoli miljoonaa sotilasta. Pitkälle 70-luvulle joukkojen perustamisessa elettiin niukkuudesta johtuen eräänlaista paperitiikerivaihetta. Käyttöön otettu alueellinen puolustus sissitoimintoineen ja kansan vankkumaton maanpuolustustahto nostivat kuitenkin heikosti aseistetun ja suurta reserviä käyttävän armeijamme ulkoista arvostusta. Alueellisen puolustuksen taistelutapa, nykyterminologiaa käyttäen eräänlainen epäsymmetrinen taistelu vietiin taktiselta tasolta aina kansakunnan selviytymis-strategian tasolle.
Kylmän sodan hiivuttua 1990-luvulle tultaessa liikekannallepano oli saatu siihen kuntoon, että lähes 600.000 hengen sa-armeija olisi kyetty varustamaan jo kohtuullisesti. Kuten hyvin tiedämme on tuo yli puolen miljoonan armeija supistettu 350.000 henkilöön ja nyt puhutaan jo 250.000 henkilöstä. Tosin istuva hallitus on päättänyt, että sen aikana ei sodan-ajan vahvuuksia enää leikata. Onpa väläytelty jopa alle 200.000 sa-vahvuudesta ja valikoivista kutsunnoista, jolloin ehkä vain puolet kelvollisesta ikäluokasta kutsuttaisiin palvelukseen. Palveluksensa keskeyttäneiden ja siviilipalvelukseen hakeutuvien tilastot antavat ymmärtää, että tuohon tilanteeseen joudutaan jo ilman erillisiä päätöksiä mikäli annetaan virran viedä.. Asevelvollisuuslain tarkoittama pääsääntö jokaisen miehen asevelvollisuudesta vesittyy poikkeukseksi tarkoitettujen syiden lisääntyessä yhtä jalkaa ikäluokkien henkisten ja fyysisten ongelmien myötä.
Muutamien vuosien säästötalkoissa kertausharjoitukset vietiin lähes nollatasolle. Käsky ei enää käynyt ja reservi vieraantui kertausharjoitusvelvoitteesta. Kertausharjoituksiin kutsuttujen lykkäys- ja muut peruuttamissyyt alkavat huolestuttaa. Poisjäänti johtuu yhä useammin työnantajasta. Tämä kehitys murentaa puolestaan joukkotuotannossa koulutettujen yksikkökokonaisuuksien alkuperäistä tarkoitusta – olla sijoitettuna varusmiespalveluksen kotiuttamisesta alkaen samassa sodanajan yksikössä, tuttujen palvelustovereiden kanssa.
Kun pääesikunnan ammattitaitoiset upseerit ja puolustushallinnon ja maanpuolustuskorkeakoulun asiantuntijat ja tutkijat arvioivat nykysodan vaatimusten mukaisia varustamismahdollisuuksiamme ja joukkoja, kysymys on paljon matematiikasta. Mutta samanlaisia, numeroiden asettamia vaatimuksia noudattaen emme olisi milloinkaan selvinneet viime sotien raskaista taisteluista. Ilman kaikkien ikäluokkien peruskoulutusta, määrätietoista sa-organisaation rakentamista puutteista huolimatta, suojeluskunnan ja kansalaisjärjestöjen vapaaehtoista panosta ja kansan vankkumatonta puolustustahtoa olisimme olleet hukassa. Maanpuolustustahto ei kuitenkaan realisoitunut poliittisena tahtona. Niukkuus ja säästöt jouduttiin korvaamaan hien lisäksi verellä.
Maanpuolustuksemme tilaa ja uskottavuutta tulevaisuudessa voidaankin ennustaa käsiteparin maanpuolustustahdon – asevelvollisuuden funktiona. Asevelvollisuusjärjestelmän ja siihen liittyvän reservin määrän leikkausten myötä maanpuolustustahto tulee hiipumaan. Sen seurauksena maanpuolustustahtoon nojaava asevelvollisuusjärjestelmä tulee myös poliittisesti mahdottomaksi ylläpitää. Vapaaehtoinen maanpuolustustyö ei korvaa asevelvollisuuslain henkilökohtaista velvoitetta ja vastuuta tarttua aseeseen, silloin kun isänmaa kutsuu.
Tunnisteet: Kansallinen puolustus
Kansallinen puolustus, virka-apu ja ulkomaantehtävät
Yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen strategiamme, YETT-strategia on ainutlaatuinen järjestely maailmassa. Se perustuu jokaista kansalaista velvoittavaan perustuslakiimme ja periytyy sotiemme selviytymisstrategioista, jolloin jokainen suomalainen, naiset, koululaiset ja eri etniset ja uskonnolliset vähemmistöt osallistuivat maan puolustamiseen. Normaalioloissa, kun kriisilait eivät ole voimassa Puolustusvoimat (PV) valmistautuu tälläkin hetkellä antamaan virka-apua muille viranomaisille häiriötilanteissa. Niitä voivat olla esimerkiksi suuronnettomuudet, laajat epidemiat, terrorismi, kansainvälinen rikollisuus tai Nokia-tyyppiset katastrofit.
Maanpuolustuskorkeakoulun strategian tutkijat ovat alkaneet puhua YETT-sodasta. Mallia on näemmä otettu terrorismin vastaisen sodan laajaa kritiikkiä saaneesta konseptista. Yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen ollessa uhattuna normaalioloissa PV:n toimet ovat muita viranomaisia tukevia, jotta ei luotaisi vääriä mielikuvia yhteiskunnan olevan poikkeusoloissa. PV:n kehittäminenkin joutuu sivuraiteille, jos kehittämisessä keskitytään otsikossa mainittuihin kakkos- ja kolmostehtävään.
Kriisinhallinta muodikkaampaa kuin kansallinen puolustus
Osallistumisemme kansainväliseen kriisinhallintaan on vastuuta yhteisten läntisten arvojen puolustamisesta ja kriisien ennaltaehkäisystä jo niiden syntysijoilla; mutta kysymys on myös yhä voimakkaammin ulkopolitiikkamme tuesta ja näkyvyydestä. Puolustusbudjetista ja maanpuolustuksen pääomasta on saatava konkreettista hyötyä ja vastinetta aina kulloinkin kuluvalla vaalikaudella. Maanpuolustuksen kehittäminen tähtää kuitenkin uskottavan puolustuksen pitkäjänteiseen, vuosikymmenien päähän ulottuvaan kehittämiseen pahimman varalta. Sekä-että-ja-kehittäminen on haastavaa.
Toinen kehittämiseen vaikuttanut tekijä heijastuu lähinnä amerikkalaisten vaikeuksista sopeutua kriisihallinnan moniulotteisuuteen. Meidän perinteinen kriisihallinnan malli on ollut lähellä nykyistä natolaista ns. laaja-alaista lähestymistapaa. Olemme mukautuneet hyvin yhteistoimintaan kriisiyhteiskunnan, siviilikriisihallinnan ja kansalaisjärjestöjen työn kanssa. Bosniassa amerikkalainen etulinjan divisioona vaihdettiin vuonna 2002 kansalliskaartin divisioonan joukkoihin, jonka komentaja oli prikaatikenraali, pankinjohtaja - arveltiin kai, että hänellä on laaja-alainen lähestymistapa kriisiyhteiskuntaan. Palvellessaan komentajana Irakissa nyt jo seuraaviin tehtävään siirtynyt kenraali Petraeus ehkä parhaiten oivalsi vielä Irakissa mistä on kysymys.
Koko 2000-luvun olemme samaistuneet natolaisen ja erityisesti amerikkalaisen kriisinhallinnan johtamis- ja doktriiniongelmiin. Läntinen puolustussuunnittelu on noudatellut 90-luvulta Somalian nöyryytyksestä ja Kuwaitin vapautuksesta seurannutta, myöhemmin puolustusministeri Donald Rumsfeltin markkinoimaa ajatusta, strategisesti liikuteltavista, pienistä, nopeista ja tappavista huipputeknisistä joukoista. Sitä seuraten kansallisen puolustuksemme maavoimia kehitetään palvelemaan kriisinhallinnan tyyppisiä pistoja eri ongelmapesäkkeisiin, jotka sitten hoidetaan yksi toisensa jälkeen. Harvenevat maavoimat parveilevat osoittaen maaleja maalituskeskuksille. Nykyiset paikalliskomppaniat ovat kuin kansainvälisen kriisinhallinnan siviili-sotilasyhteisyö, CIMIC-komppanioita, jotka kokonaisvaltaisella lähestymistavalla valmistautuvat monentyyppisiin tehtäviin laajalla vastuualueella. Tosin viimeaikoina on jälleen löydetty pitkän itärajamme, EU:n ulkorajan merkitys kansalliselle puolustuksellemme. Talvi ja jatkosodassa Viipurinlahden merikoukkaukset torjui ja laajemmat maihinnousut ehkäisi rannikkopuolustus, jota laivastojoukot tukivat. Se turvasi torjuntavoiton Kannaksella, mutta myös meriyhteytemme Itämerellä.
Meripuolustus tähtää sinisille merille
Tänään Merivoimien ykköstehtäväksi on tullut meriyhteyksien turvaaminen, joka tähtää kahteen päämäärään: Elintärkeiden kauppayhteyksiemme ja mahdollisen kumppanuusavun reittien suojaamiseen. Kriittisintä se kai on rannikkomme läheisyydessä, mikä pitäisi näkyä kehittämisen painotuksissa. Viimevuosien kehityksessä näkyy EU:n ja natolaisen sisämeren keski- ja eteläosien ja valtamerien vaatimukset. Näin Merivoimien kehittämisessä onkin kolme laivastopainotteista päälinjaa:
1) Miinantorjunnan kehittäminen, jonka toimintakyky kasvaa merkittävästi kolmen uuden natoharmaan, maailman huippua edustavan miinantorjunta-aluksen tultua palveluskäyttöön italialaiselta telakalta. Ensimmäinen on operatiivisessa käytössä 2010 ja seuraavat 2011 ja 2012. Alkuperäiset kokonaiskustannukset ovat n. 250 milj. euroa. Todella kallista pääomaa kv-kriisinhallintaan, jota silmälläpitäen niiden hinnakkaimmat ominaisuudet on suunniteltu. Palvelujen myyminen Rajavartiolaitoksen tai merenkulkuhallinnon tapaan käypää korvausta vastaan, vaikkapa suunnitellun kaasuputken valvontaan, keventäisi meripuolustuksen budjetin paineita.
2) Kaksi miinalaivaa on peruskorjattu palvelemaan natoharmaina johtoaluksina kv-tehtävissä. Autolauttamaiset keularampit on poistettu ja näin on saatu lisätilaa uusille tiedustelu-, valvonta- ja johtamisjärjestelmille. Miinojen koon pienentyessä miinoituskapasiteetin sanotaan pysyneen ennallaan. Peruskorjaus on tähdännyt natoyhteensopivuuteen johtoaluksena. Onneksi myös kovalla maalla olevat kustannustehokkaat johtokeskukset ja pienet liikkuvat johtopaikat on jälleen keksitty meripuolustuksen johtamisessa.
3) Rauma-luokan ohjusveneet tulevat pian peruskorjaukseen, jolloin niiden valvonta- ja torjuntakykyä parannetaan ja niiden kykyä alueellisen koskemattomuuden turvaamisessa ja alueloukkausten torjunnassa saariston suojasta parannetaan (kysymys kuuluu: miten, poistuvaa tykistöäkö korvaamaan?). Raskaan rannikko-ohjuksen torjuntakyvyn tarpeen sanotaan vähentyneen uudessa turvallisuusympäristössä! Tämä olisi pitänyt nähdä jo ohjusveneitä ideoitaessa, kun niiden hankintaa tuettiin korostamalla niiden valvontakykyä. Samaa kustannustehokasta torjuntakykyä jo silloin edustivat kumipyörälaveteilla liikkuvat meritorjuntaohjuspatterit.
Rannikkopuolustuksesta ja –joukoista ei juuri puhuta. Rannikkopuolustuksen leikkausten jättämiä aukkoja täyttämään pitäisi nyt sitten irrottaa väheneviä maavoimien joukkoja mm. satamien turvaamiseksi.
Viimekuukausina ei enää ole puhuttu saaristotaisteluihinkin (!) sopivista johto- ja tukialuksista, yli 100m pitkistä fregateista, joille lähivuosina on sanottu löytyvän tilaa hankintaraameissa. Niitä sanotaan tarvittavan mm. kriisinhallinnan johto- ja tukitehtäviin, jos vaikkapa lähdetään toden teolla voimavaroja vaativaan merirosvojahtiin. Voimavaramme huomioon ottaen lähetimme tässä kuussa käynnistyneeseen merirosvouksen vastaiseen operaatioon vain alle kymmenen asiantuntijaa esikuntatehtäviin.
Stoltenbergin raportti
Tätä merelle suuntautuvaa kehitystä ajetaan mielikuvilla kuten, että Ruotsin poikkeusolojen tuontiin riittävät Pohjanmeren ja eteläisen Itämeren satamat. Kun Stoltenbergin Pohjoismaista puolustusyhteistyötä kartoittavassa raportissa Suomen tulisi erikoistua maavoimien kehittämiseen, Ruotsin ilmavoimiin ja Norjan merivoimiin, niin Norjan tuskin odotetaan osallistuvan Itämeren operatiiviseen toimintaan. Ruotsi olisi sysäämässä myös Itämeren meriliikenteen suojaamisen Suomen merivoimille. Siinä he visioivat nimenomaan Itämeren alueen jännittynyttä tilannetta.
Norjalaiset ja tanskalaiset puhuvat yhteistyön olevan luottamuksellisen. Voiko Suomeen luottaa esimerkiksi kriisihallinnassa maavoimien kaluston huoltoon- ja täydennykseen. Sen ei luulisi olevan ongelman kriisinhallinnassa, jonka huolto on selvää bisnestä. Jos toimittaja voi luottaa siihen, että maksu suoritteista tulee niin kyllä huoltotiimit ja varaosat matkaavat vaikka maailman ääriin.
Muut pohjoismaat kun ajattelevat kriisinhallintaa pohjoismaisen puolustusyhteistyön kohteena. Meillä taas maanpuolustusväki ajattelee yhteistyötä kansallisen puolustuksen saralla. Silloin voi olla syytä olla huolissaan voimavarojemme luovuttamisesta muille pohjoismaille, jotka ovat ajaneet kansallisen puolustuksensa alas ja suuntaavat vähäiset voimansa vain kriisinhallintaan kansainvälisen kilpensä kirkastamiseksi.
On myös ymmärrettävää, että kukaan ei etukäteen anna minkäänlaisia takuita avun antamisesta kriisin kohdatessa pohjoismaita. Käytännössä Naton 5. artiklakin on saman suuntainen. Jokaisessa tapauksessa harkitaan erikseen voidaanko tukea kriisitilanteissa antaa. EU:n solidaarisuuslauseke ja yhteisen rahankin puolustaminen ovat jo konkreettisempia avun perusteita.
Stotenbergin raportin maininnat Itämeren tilanteen hallinnoinnista yhdessä Itämerenmaiden kanssa, Venäjä mukaan lukien on jo lupaava alku EU:n ja Naton lähes sisämeren meriliikenteen ja –turvallisuuden kehittämisessä. Siitä selvästi huokuu ajatus siitä, että eri viranomaisten yhteistyön kehittämisellä päästää parhaisiin tuloksiin. Merivoimat olkoon edelleen virka-apua antava elemnetti myös Itämeren turvallisuutta kehitettäessä. Voivatpa ne myydä vaikka palvelujaan tulevan kaasuputken hallinnoinnille.
Ilmapuolustuksen mittavat haasteet
Ilmapuolustuksessa ilmavoimien painotusta on selvästi lisätty ilmatorjunnan kustannuksella. Hornettien hävittäjätorjunnan funktiota ollaan vähentämässä 1,6 mrd euron ilmasta maahan päivityksellä, joka on yllättänyt eduskunnankin. Ensimmäinen tilausvaltuus, 250 milj. euroa on jo myönnetty. On epäselvää mitä poliittista signaalia tällä halutaan lähettää kansallisen puolustuksen doktriinissa. Hornettien seuraajakeskustelun käynnistymisen myötä uutiset suurista ilmatankkaus- ja kuljetuskoneista ovat häipyneet otsikoista. Seuraajakysymys onkin kova haaste. Kumppanuus, liittolaisuus vai pohjoismainen yhteistyökö avuksi? Tässä asiassa jos missään tarvitaan turvallisuuspoliittisia kumppaneita ja liittolaisia. Pitäisikö kustannussyistä ryhtyä puhumaan uudelleen Hornetteja seuraavasta puolilaivueesta. Näin ainakin ensikäden torjuntakyky, tietotaito ja yhteensopivuus säilyisivät maassa.
Jos apua ollaan hädän tullen todella odottamassa niin kai se on ensisijaisesti mahdollista meri- ja ilmavoimien sekä tiedustelun ja valvonnan saralta. Divisioonia tuskin odotetaan. Välineitä voi olla saatavissa, jos läntiset arvot ja euron puolustaminen kumppaneitamme edelleen kiinnostaisivat. Välineiden käyttöönottamiseksi, jotka eivät ehkä edusta terävintä teknistä huippua, tarvitaan niitä koulutettuja ja maanpuolustustahtoisia ”paperitiikereitä”, joista monet vieläkin ovat hämmentyneitä ja närkästyneitäkin oman sa-tehtävän hävittyä vuoden alussa..
Puolustustahto maanpuolustuksen ydin
Koko puolustusjärjestelmämme nojaa viimekädessä kansakunnan ja valtiokehityksen myötä rakentuneeseen kansan puolustustahtoon. Yhteys PV:n ja yhteiskunnan välillä kapenee hallinnon uudistuksen myötä ja erityisesti, kun sadat tuhannet edellä mainitut reserviläiset jäivät sijoitusta vaille sodan-ajan PV:ssa. Asevelvollisuusjärjestelmä ja tahto puolustaa maata lepäävät paljolti sanotun yhteyden varassa.
Kenraali Valtasen urasta kertovasta viimeisimmästä kirjasta käy selkeästi esiin hänen komentaja-aikaiset kamppailunsa maavoimien vähättelyn edessä. Sen jälkeen 90-luvulta alkaen on puolustusrakenteitamme edelleen ajettu alas, reserviä pienennetty, kertausharjoituksista tingitty, alueellista puolustusjärjestelmää ja paikallispuolustusta ei käytännössä ole kehitetty. Niitä, joita asia huolettaa kutsutaan kylmän sodan dinosauruksiksi.
Eduskunnan käsittelyssä oleva puolustusselonteossa ei ole mitään suuria uusia linjauksia. Sen täytäntöönpanossa ja tulkinnassa olisi hyvä pitää mielessä kansallisenpuolustuksemme kivijalka. maanpuolustustahto ja asevelvollisuusjärjestelmä. Vieraista pöydistä kuultu ja omaksuttu vain kriisiajan puolustusvoimien terävän kärjen kehittäminen tulevat näivettämään uskottavan kansallisen puolustuksen ja erityisesti maanpuolustustahdon. merkkejä siitä jo on ilmassa.
Mitkä ihmeen uudet uhat
Viimeaikoina on korostettu uusia uhkia ja todettu, että seuraava sota voidaan hävitä ampumatta laukaustakaan vaikkapa energia- ja tietoverkkojen kaaduttua. Näiden uhkien hallinta on koko yhteiskunnan YETT-strategian, ja kaikkien hallinnonalojen velvoittava tehtävä. PV:n osalta siten, ettei esimerkiksi viimeaikaisia tietoverkon kaatumisia pääse tapahtumaan. PV:n vaativin tehtävä alkaakin siitä, jos YETT-järjestelmät alkavat yskähdellä ja epäselvää tilannetta käyttävä "tahto ja kyky" uhkaa alueellista koskemattomuuttamme ja itsenäisyyttämme. Sen uhkan ennaltaehkäisevä kynnys on PV:n kehittämisen tärkein tavoite. Jos sellaiseen tilanteeseen kuitenkin joudumme on kysymys ehkä EU:n periferiaan suunnatusta demonstraatiosta testata unionin ja kumppaneiden solidaarisuutta tai laajemmasta kriisistä, joissa kummassakin tapauksessa voinemme viitata välineisiin, joita käytettiin esimerkiksi Georgian sodassa, terästettynä rajoitetulla huipputekniikalla. Tänään tehtävien päätösten perusteella rakennettavat asejärjestelmät ja pääosin kansallinen puolustusjärjestelmäkin ovat käytössä pitkälle 2030-luvunkin jälkeen.
Maanpuolustuskorkeakoulun strategian tutkijat ovat alkaneet puhua YETT-sodasta. Mallia on näemmä otettu terrorismin vastaisen sodan laajaa kritiikkiä saaneesta konseptista. Yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen ollessa uhattuna normaalioloissa PV:n toimet ovat muita viranomaisia tukevia, jotta ei luotaisi vääriä mielikuvia yhteiskunnan olevan poikkeusoloissa. PV:n kehittäminenkin joutuu sivuraiteille, jos kehittämisessä keskitytään otsikossa mainittuihin kakkos- ja kolmostehtävään.
Kriisinhallinta muodikkaampaa kuin kansallinen puolustus
Osallistumisemme kansainväliseen kriisinhallintaan on vastuuta yhteisten läntisten arvojen puolustamisesta ja kriisien ennaltaehkäisystä jo niiden syntysijoilla; mutta kysymys on myös yhä voimakkaammin ulkopolitiikkamme tuesta ja näkyvyydestä. Puolustusbudjetista ja maanpuolustuksen pääomasta on saatava konkreettista hyötyä ja vastinetta aina kulloinkin kuluvalla vaalikaudella. Maanpuolustuksen kehittäminen tähtää kuitenkin uskottavan puolustuksen pitkäjänteiseen, vuosikymmenien päähän ulottuvaan kehittämiseen pahimman varalta. Sekä-että-ja-kehittäminen on haastavaa.
Toinen kehittämiseen vaikuttanut tekijä heijastuu lähinnä amerikkalaisten vaikeuksista sopeutua kriisihallinnan moniulotteisuuteen. Meidän perinteinen kriisihallinnan malli on ollut lähellä nykyistä natolaista ns. laaja-alaista lähestymistapaa. Olemme mukautuneet hyvin yhteistoimintaan kriisiyhteiskunnan, siviilikriisihallinnan ja kansalaisjärjestöjen työn kanssa. Bosniassa amerikkalainen etulinjan divisioona vaihdettiin vuonna 2002 kansalliskaartin divisioonan joukkoihin, jonka komentaja oli prikaatikenraali, pankinjohtaja - arveltiin kai, että hänellä on laaja-alainen lähestymistapa kriisiyhteiskuntaan. Palvellessaan komentajana Irakissa nyt jo seuraaviin tehtävään siirtynyt kenraali Petraeus ehkä parhaiten oivalsi vielä Irakissa mistä on kysymys.
Koko 2000-luvun olemme samaistuneet natolaisen ja erityisesti amerikkalaisen kriisinhallinnan johtamis- ja doktriiniongelmiin. Läntinen puolustussuunnittelu on noudatellut 90-luvulta Somalian nöyryytyksestä ja Kuwaitin vapautuksesta seurannutta, myöhemmin puolustusministeri Donald Rumsfeltin markkinoimaa ajatusta, strategisesti liikuteltavista, pienistä, nopeista ja tappavista huipputeknisistä joukoista. Sitä seuraten kansallisen puolustuksemme maavoimia kehitetään palvelemaan kriisinhallinnan tyyppisiä pistoja eri ongelmapesäkkeisiin, jotka sitten hoidetaan yksi toisensa jälkeen. Harvenevat maavoimat parveilevat osoittaen maaleja maalituskeskuksille. Nykyiset paikalliskomppaniat ovat kuin kansainvälisen kriisinhallinnan siviili-sotilasyhteisyö, CIMIC-komppanioita, jotka kokonaisvaltaisella lähestymistavalla valmistautuvat monentyyppisiin tehtäviin laajalla vastuualueella. Tosin viimeaikoina on jälleen löydetty pitkän itärajamme, EU:n ulkorajan merkitys kansalliselle puolustuksellemme. Talvi ja jatkosodassa Viipurinlahden merikoukkaukset torjui ja laajemmat maihinnousut ehkäisi rannikkopuolustus, jota laivastojoukot tukivat. Se turvasi torjuntavoiton Kannaksella, mutta myös meriyhteytemme Itämerellä.
Meripuolustus tähtää sinisille merille
Tänään Merivoimien ykköstehtäväksi on tullut meriyhteyksien turvaaminen, joka tähtää kahteen päämäärään: Elintärkeiden kauppayhteyksiemme ja mahdollisen kumppanuusavun reittien suojaamiseen. Kriittisintä se kai on rannikkomme läheisyydessä, mikä pitäisi näkyä kehittämisen painotuksissa. Viimevuosien kehityksessä näkyy EU:n ja natolaisen sisämeren keski- ja eteläosien ja valtamerien vaatimukset. Näin Merivoimien kehittämisessä onkin kolme laivastopainotteista päälinjaa:
1) Miinantorjunnan kehittäminen, jonka toimintakyky kasvaa merkittävästi kolmen uuden natoharmaan, maailman huippua edustavan miinantorjunta-aluksen tultua palveluskäyttöön italialaiselta telakalta. Ensimmäinen on operatiivisessa käytössä 2010 ja seuraavat 2011 ja 2012. Alkuperäiset kokonaiskustannukset ovat n. 250 milj. euroa. Todella kallista pääomaa kv-kriisinhallintaan, jota silmälläpitäen niiden hinnakkaimmat ominaisuudet on suunniteltu. Palvelujen myyminen Rajavartiolaitoksen tai merenkulkuhallinnon tapaan käypää korvausta vastaan, vaikkapa suunnitellun kaasuputken valvontaan, keventäisi meripuolustuksen budjetin paineita.
2) Kaksi miinalaivaa on peruskorjattu palvelemaan natoharmaina johtoaluksina kv-tehtävissä. Autolauttamaiset keularampit on poistettu ja näin on saatu lisätilaa uusille tiedustelu-, valvonta- ja johtamisjärjestelmille. Miinojen koon pienentyessä miinoituskapasiteetin sanotaan pysyneen ennallaan. Peruskorjaus on tähdännyt natoyhteensopivuuteen johtoaluksena. Onneksi myös kovalla maalla olevat kustannustehokkaat johtokeskukset ja pienet liikkuvat johtopaikat on jälleen keksitty meripuolustuksen johtamisessa.
3) Rauma-luokan ohjusveneet tulevat pian peruskorjaukseen, jolloin niiden valvonta- ja torjuntakykyä parannetaan ja niiden kykyä alueellisen koskemattomuuden turvaamisessa ja alueloukkausten torjunnassa saariston suojasta parannetaan (kysymys kuuluu: miten, poistuvaa tykistöäkö korvaamaan?). Raskaan rannikko-ohjuksen torjuntakyvyn tarpeen sanotaan vähentyneen uudessa turvallisuusympäristössä! Tämä olisi pitänyt nähdä jo ohjusveneitä ideoitaessa, kun niiden hankintaa tuettiin korostamalla niiden valvontakykyä. Samaa kustannustehokasta torjuntakykyä jo silloin edustivat kumipyörälaveteilla liikkuvat meritorjuntaohjuspatterit.
Rannikkopuolustuksesta ja –joukoista ei juuri puhuta. Rannikkopuolustuksen leikkausten jättämiä aukkoja täyttämään pitäisi nyt sitten irrottaa väheneviä maavoimien joukkoja mm. satamien turvaamiseksi.
Viimekuukausina ei enää ole puhuttu saaristotaisteluihinkin (!) sopivista johto- ja tukialuksista, yli 100m pitkistä fregateista, joille lähivuosina on sanottu löytyvän tilaa hankintaraameissa. Niitä sanotaan tarvittavan mm. kriisinhallinnan johto- ja tukitehtäviin, jos vaikkapa lähdetään toden teolla voimavaroja vaativaan merirosvojahtiin. Voimavaramme huomioon ottaen lähetimme tässä kuussa käynnistyneeseen merirosvouksen vastaiseen operaatioon vain alle kymmenen asiantuntijaa esikuntatehtäviin.
Stoltenbergin raportti
Tätä merelle suuntautuvaa kehitystä ajetaan mielikuvilla kuten, että Ruotsin poikkeusolojen tuontiin riittävät Pohjanmeren ja eteläisen Itämeren satamat. Kun Stoltenbergin Pohjoismaista puolustusyhteistyötä kartoittavassa raportissa Suomen tulisi erikoistua maavoimien kehittämiseen, Ruotsin ilmavoimiin ja Norjan merivoimiin, niin Norjan tuskin odotetaan osallistuvan Itämeren operatiiviseen toimintaan. Ruotsi olisi sysäämässä myös Itämeren meriliikenteen suojaamisen Suomen merivoimille. Siinä he visioivat nimenomaan Itämeren alueen jännittynyttä tilannetta.
Norjalaiset ja tanskalaiset puhuvat yhteistyön olevan luottamuksellisen. Voiko Suomeen luottaa esimerkiksi kriisihallinnassa maavoimien kaluston huoltoon- ja täydennykseen. Sen ei luulisi olevan ongelman kriisinhallinnassa, jonka huolto on selvää bisnestä. Jos toimittaja voi luottaa siihen, että maksu suoritteista tulee niin kyllä huoltotiimit ja varaosat matkaavat vaikka maailman ääriin.
Muut pohjoismaat kun ajattelevat kriisinhallintaa pohjoismaisen puolustusyhteistyön kohteena. Meillä taas maanpuolustusväki ajattelee yhteistyötä kansallisen puolustuksen saralla. Silloin voi olla syytä olla huolissaan voimavarojemme luovuttamisesta muille pohjoismaille, jotka ovat ajaneet kansallisen puolustuksensa alas ja suuntaavat vähäiset voimansa vain kriisinhallintaan kansainvälisen kilpensä kirkastamiseksi.
On myös ymmärrettävää, että kukaan ei etukäteen anna minkäänlaisia takuita avun antamisesta kriisin kohdatessa pohjoismaita. Käytännössä Naton 5. artiklakin on saman suuntainen. Jokaisessa tapauksessa harkitaan erikseen voidaanko tukea kriisitilanteissa antaa. EU:n solidaarisuuslauseke ja yhteisen rahankin puolustaminen ovat jo konkreettisempia avun perusteita.
Stotenbergin raportin maininnat Itämeren tilanteen hallinnoinnista yhdessä Itämerenmaiden kanssa, Venäjä mukaan lukien on jo lupaava alku EU:n ja Naton lähes sisämeren meriliikenteen ja –turvallisuuden kehittämisessä. Siitä selvästi huokuu ajatus siitä, että eri viranomaisten yhteistyön kehittämisellä päästää parhaisiin tuloksiin. Merivoimat olkoon edelleen virka-apua antava elemnetti myös Itämeren turvallisuutta kehitettäessä. Voivatpa ne myydä vaikka palvelujaan tulevan kaasuputken hallinnoinnille.
Ilmapuolustuksen mittavat haasteet
Ilmapuolustuksessa ilmavoimien painotusta on selvästi lisätty ilmatorjunnan kustannuksella. Hornettien hävittäjätorjunnan funktiota ollaan vähentämässä 1,6 mrd euron ilmasta maahan päivityksellä, joka on yllättänyt eduskunnankin. Ensimmäinen tilausvaltuus, 250 milj. euroa on jo myönnetty. On epäselvää mitä poliittista signaalia tällä halutaan lähettää kansallisen puolustuksen doktriinissa. Hornettien seuraajakeskustelun käynnistymisen myötä uutiset suurista ilmatankkaus- ja kuljetuskoneista ovat häipyneet otsikoista. Seuraajakysymys onkin kova haaste. Kumppanuus, liittolaisuus vai pohjoismainen yhteistyökö avuksi? Tässä asiassa jos missään tarvitaan turvallisuuspoliittisia kumppaneita ja liittolaisia. Pitäisikö kustannussyistä ryhtyä puhumaan uudelleen Hornetteja seuraavasta puolilaivueesta. Näin ainakin ensikäden torjuntakyky, tietotaito ja yhteensopivuus säilyisivät maassa.
Jos apua ollaan hädän tullen todella odottamassa niin kai se on ensisijaisesti mahdollista meri- ja ilmavoimien sekä tiedustelun ja valvonnan saralta. Divisioonia tuskin odotetaan. Välineitä voi olla saatavissa, jos läntiset arvot ja euron puolustaminen kumppaneitamme edelleen kiinnostaisivat. Välineiden käyttöönottamiseksi, jotka eivät ehkä edusta terävintä teknistä huippua, tarvitaan niitä koulutettuja ja maanpuolustustahtoisia ”paperitiikereitä”, joista monet vieläkin ovat hämmentyneitä ja närkästyneitäkin oman sa-tehtävän hävittyä vuoden alussa..
Puolustustahto maanpuolustuksen ydin
Koko puolustusjärjestelmämme nojaa viimekädessä kansakunnan ja valtiokehityksen myötä rakentuneeseen kansan puolustustahtoon. Yhteys PV:n ja yhteiskunnan välillä kapenee hallinnon uudistuksen myötä ja erityisesti, kun sadat tuhannet edellä mainitut reserviläiset jäivät sijoitusta vaille sodan-ajan PV:ssa. Asevelvollisuusjärjestelmä ja tahto puolustaa maata lepäävät paljolti sanotun yhteyden varassa.
Kenraali Valtasen urasta kertovasta viimeisimmästä kirjasta käy selkeästi esiin hänen komentaja-aikaiset kamppailunsa maavoimien vähättelyn edessä. Sen jälkeen 90-luvulta alkaen on puolustusrakenteitamme edelleen ajettu alas, reserviä pienennetty, kertausharjoituksista tingitty, alueellista puolustusjärjestelmää ja paikallispuolustusta ei käytännössä ole kehitetty. Niitä, joita asia huolettaa kutsutaan kylmän sodan dinosauruksiksi.
Eduskunnan käsittelyssä oleva puolustusselonteossa ei ole mitään suuria uusia linjauksia. Sen täytäntöönpanossa ja tulkinnassa olisi hyvä pitää mielessä kansallisenpuolustuksemme kivijalka. maanpuolustustahto ja asevelvollisuusjärjestelmä. Vieraista pöydistä kuultu ja omaksuttu vain kriisiajan puolustusvoimien terävän kärjen kehittäminen tulevat näivettämään uskottavan kansallisen puolustuksen ja erityisesti maanpuolustustahdon. merkkejä siitä jo on ilmassa.
Mitkä ihmeen uudet uhat
Viimeaikoina on korostettu uusia uhkia ja todettu, että seuraava sota voidaan hävitä ampumatta laukaustakaan vaikkapa energia- ja tietoverkkojen kaaduttua. Näiden uhkien hallinta on koko yhteiskunnan YETT-strategian, ja kaikkien hallinnonalojen velvoittava tehtävä. PV:n osalta siten, ettei esimerkiksi viimeaikaisia tietoverkon kaatumisia pääse tapahtumaan. PV:n vaativin tehtävä alkaakin siitä, jos YETT-järjestelmät alkavat yskähdellä ja epäselvää tilannetta käyttävä "tahto ja kyky" uhkaa alueellista koskemattomuuttamme ja itsenäisyyttämme. Sen uhkan ennaltaehkäisevä kynnys on PV:n kehittämisen tärkein tavoite. Jos sellaiseen tilanteeseen kuitenkin joudumme on kysymys ehkä EU:n periferiaan suunnatusta demonstraatiosta testata unionin ja kumppaneiden solidaarisuutta tai laajemmasta kriisistä, joissa kummassakin tapauksessa voinemme viitata välineisiin, joita käytettiin esimerkiksi Georgian sodassa, terästettynä rajoitetulla huipputekniikalla. Tänään tehtävien päätösten perusteella rakennettavat asejärjestelmät ja pääosin kansallinen puolustusjärjestelmäkin ovat käytössä pitkälle 2030-luvunkin jälkeen.
Tunnisteet: Puolustusvoimien tehtävät
