maanantaina, huhtikuuta 20, 2009
Vieraissa pöydissä unohtuvat kansalliset arvomme
Kansallisen puolustuksen reservin leikkaukset ja voimavarojen voimakas suuntaaminen ulkomaan tehtäviin vaarantavat asevelvollisuusjärjestelmän ja maanpuolustustahdon symbioosin
Demokraattisen, pohjoismaisen hyvinvointivaltion poliittinen järjestelmä sallii ja sen uskottavuuskin vaatii avointa ja raja-aitoja ylittävää keskustelua. Keskustelua tulee käydä käypien ratkaisujen löytämiseksi silloin, kun on kysymys voimavarojen jaosta eri hallinnonhaaroille. Puolustushallinto, poliittiset puolueet, kansalaisjärjestöt – yleinen mielipide ja viimekädessä valtiojohto, hallitus ja eduskunta ohjaavat puolustuspoliittisia ratkaisuja.
Eräässä 20-luvun alun hallituksen perehdyttämistilaisuudessa yleisesikunnan päällikkö kertoi käsityksensä minne meidän tulisi sotatapauksessa keskittää joukkomme ja rakentaa puolustuslinjamme. Esitys perustui varmasti realistisiin ja voimavaramme huomioiviin, yleisesikunnan ammattimiesten tekemiin laskelmiin. Kenraalin mielestä emme sodan puhjetessa ehtisi suorittaa liikekannallepanoa niin nopeasti, että ehtisimme Karjalan kannakselle. Kannaksella voisimme enintään viivyttää hyökkääjää ja pääpuolustuslinja tulisi perustaa linjalle Kymijoki – Saimaa- Pielisjärvi. Hallitus oli ymmällään. Jos emme kykene liikekannallepanossa saavuttamaan kannaksen 70 kilometrin pituista puolustuslinjaa emme pysty siihen kymmenen kertaa pidemmällä linjallakaan. Ratkaisu jättäisi myös koko Viipurin ja osan Mikkelin ja Kuopion lääneistä puolustamatta. Yleisesikunnan päällikkö riemastui ja anoi eroa. Sitä ei myönnetty ja lepyttelyn jälkeen puolustuslinjaa alettiin sitten rakentaa hänen johdollaan Kannakselle. Poliittinen näkemys ja maanpuolustustahto jyräsivät kylmät laskelmat.
Puolustusvoimiemme itsenäisyyden alusta lähtien tapahtuvaa sodanajan joukkojen vahvuuden kehitystä kuvaa mielenkiintoisella tavalla eversti evp, ST Markku Iskaniuksen kirjoitus Sotilasaikakauslehden numerossa 1/2009, jota jäljempänä vapaasti referoin. Suomen armeijan ensimmäinen liikekannallepanosuunnitelma sisälsi pienen 30.000 miehen rauhanajan armeijan vahventamisen reserviläisillä 55.000 vahvuiseksi sa-armeijaksi. Myöhemmin punaisten lyödessä Venäjällä valkoisten hyökkäykset, alkoi tilanne selvästi muodostaa meille uuden uhkan idän suunnasta. Siksi päätettiin yleisesikunnan päällikön vastustuksesta sekä koulutetun päällystön ja reservin puutteesta huolimatta nostaa kenttäarmeijan vahvuus lähelle 100.000. Koko sa-armeijan vahvuudeksi tuli 110.000. Tiedettiin toki, että tuolle määrälle ei löytynyt asianmukaista varustusta eikä kalustoa ja tästä alkoikin talvisotaan asti jatkuneet varustamisongelmat.
Niukkuudesta huolimatta nostettiin 20-luvulla useaan otteeseen sa-armeijan vahvuutta. Ensin 170.000 mieheen ja edelleen ns. ”VK27”-puolustussuunnitelmassa 190.000 mieheen. 20-luvun lopulla alkoi paljastua varustuksen puutteet. Myös puolustusministeriön ja yleisesikunnan erimielisyydet määrärahaesityksistä hämmensivät eduskuntaa.
Kun 1932 aloitettiin uuden lkp-järjestelmän valmistelut niin samalla lisättiin sa-vahvuutta vielä 100.000 miehellä. Kun uusi järjestelmä astui voimaan 1934 oli sa-puolustusvoimien vahvuus jo 300.000 miestä. Kenttäarmeijan yhdeksän divisioonan lisäksi valmistauduttiin perustamaan ratsuväkiprikaati, neljä jalkaväkiprikaatia, useita pataljoonia, aselajijoukkoja sekä kolme täydennysdivisioonaa. Koulutettua reserviä olisi ollut tuolloin 15 divisioonaa varten vaikka 20-luvulla olikin paljon miehiä karsittu kutsunnoissa terveydellisistä syistä.
Mannerheimin tultua nimitetyksi puolustusneuvoston puheenjohtajaksi 1932 alkoi hän osaltaan vaatia hankintojen nopeuttamista. Materiaalisen valmiuden heikkous paljastui, kun joukkoja alettiin varustaa. Useat hankinta- ja hätäohjelmat paikkasivat pahimpia aukkoja. Talvisotaan mennessä oli suunnitelluista hankintaohjelmista jääty kuitenkin huolestuttavasti jälkeen. YH:n aikana 1939 sa-vahvuus oli lähes 300.000 miestä ja maaliskuussa 1940, talvisodan lopulla sotasaaliin ja hankintojen avulla saavutettiin n. 365.000 sotilaan vahvuus.
Talvisodan jälkeen uudelleen organisoinnin ja sotaan liittymispäätöksen jälkeen kesällä 1941 tehtiin päätös kutsua palvelukseen 16% kansasta. Materiaalitäydennys mahdollisti 630.000 miehen ja naisen kutsumisen palvelukseen. Saksalaisethan vastasivat tuohon aikaan puolustuksesta Oulunjärven pohjoispuolella. Vahvimmillaan torjuntataisteluiden aikana vahvuus oli 665.000 miestä ja naista.
Sodan jälkeen perustettu puolustusrevisio sai työnsä valmiiksi talvella 1949 antaen perusteet puolustuksen kehittämiselle. Yksimielisesti todettiin muun muassa, että jos Suomella ei ole omia puolustusvoimia tai ne ovat heikot niin Suomen alue muodostaa sotilaallisen tyhjiön, joka voi vetää muiden valtojen voimia alueellemme… Omat rajoituksensa tuli aiheuttamaan YYA-sopimus. Talvella 1949 valmistuneessa suunnitelmassa sa-vahvuus oli n. 400.000 miestä ja edelleen 1951 puoli miljoonaa sotilasta. Pitkälle 70-luvulle joukkojen perustamisessa elettiin niukkuudesta johtuen eräänlaista paperitiikerivaihetta. Käyttöön otettu alueellinen puolustus sissitoimintoineen ja kansan vankkumaton maanpuolustustahto nostivat kuitenkin heikosti aseistetun ja suurta reserviä käyttävän armeijamme ulkoista arvostusta. Alueellisen puolustuksen taistelutapa, nykyterminologiaa käyttäen eräänlainen epäsymmetrinen taistelu vietiin taktiselta tasolta aina kansakunnan selviytymis-strategian tasolle.
Kylmän sodan hiivuttua 1990-luvulle tultaessa liikekannallepano oli saatu siihen kuntoon, että lähes 600.000 hengen sa-armeija olisi kyetty varustamaan jo kohtuullisesti. Kuten hyvin tiedämme on tuo yli puolen miljoonan armeija supistettu 350.000 henkilöön ja nyt puhutaan jo 250.000 henkilöstä. Tosin istuva hallitus on päättänyt, että sen aikana ei sodan-ajan vahvuuksia enää leikata. Onpa väläytelty jopa alle 200.000 sa-vahvuudesta ja valikoivista kutsunnoista, jolloin ehkä vain puolet kelvollisesta ikäluokasta kutsuttaisiin palvelukseen. Palveluksensa keskeyttäneiden ja siviilipalvelukseen hakeutuvien tilastot antavat ymmärtää, että tuohon tilanteeseen joudutaan jo ilman erillisiä päätöksiä mikäli annetaan virran viedä.. Asevelvollisuuslain tarkoittama pääsääntö jokaisen miehen asevelvollisuudesta vesittyy poikkeukseksi tarkoitettujen syiden lisääntyessä yhtä jalkaa ikäluokkien henkisten ja fyysisten ongelmien myötä.
Muutamien vuosien säästötalkoissa kertausharjoitukset vietiin lähes nollatasolle. Käsky ei enää käynyt ja reservi vieraantui kertausharjoitusvelvoitteesta. Kertausharjoituksiin kutsuttujen lykkäys- ja muut peruuttamissyyt alkavat huolestuttaa. Poisjäänti johtuu yhä useammin työnantajasta. Tämä kehitys murentaa puolestaan joukkotuotannossa koulutettujen yksikkökokonaisuuksien alkuperäistä tarkoitusta – olla sijoitettuna varusmiespalveluksen kotiuttamisesta alkaen samassa sodanajan yksikössä, tuttujen palvelustovereiden kanssa.
Kun pääesikunnan ammattitaitoiset upseerit ja puolustushallinnon ja maanpuolustuskorkeakoulun asiantuntijat ja tutkijat arvioivat nykysodan vaatimusten mukaisia varustamismahdollisuuksiamme ja joukkoja, kysymys on paljon matematiikasta. Mutta samanlaisia, numeroiden asettamia vaatimuksia noudattaen emme olisi milloinkaan selvinneet viime sotien raskaista taisteluista. Ilman kaikkien ikäluokkien peruskoulutusta, määrätietoista sa-organisaation rakentamista puutteista huolimatta, suojeluskunnan ja kansalaisjärjestöjen vapaaehtoista panosta ja kansan vankkumatonta puolustustahtoa olisimme olleet hukassa. Maanpuolustustahto ei kuitenkaan realisoitunut poliittisena tahtona. Niukkuus ja säästöt jouduttiin korvaamaan hien lisäksi verellä.
Maanpuolustuksemme tilaa ja uskottavuutta tulevaisuudessa voidaankin ennustaa käsiteparin maanpuolustustahdon – asevelvollisuuden funktiona. Asevelvollisuusjärjestelmän ja siihen liittyvän reservin määrän leikkausten myötä maanpuolustustahto tulee hiipumaan. Sen seurauksena maanpuolustustahtoon nojaava asevelvollisuusjärjestelmä tulee myös poliittisesti mahdottomaksi ylläpitää. Vapaaehtoinen maanpuolustustyö ei korvaa asevelvollisuuslain henkilökohtaista velvoitetta ja vastuuta tarttua aseeseen, silloin kun isänmaa kutsuu.
Demokraattisen, pohjoismaisen hyvinvointivaltion poliittinen järjestelmä sallii ja sen uskottavuuskin vaatii avointa ja raja-aitoja ylittävää keskustelua. Keskustelua tulee käydä käypien ratkaisujen löytämiseksi silloin, kun on kysymys voimavarojen jaosta eri hallinnonhaaroille. Puolustushallinto, poliittiset puolueet, kansalaisjärjestöt – yleinen mielipide ja viimekädessä valtiojohto, hallitus ja eduskunta ohjaavat puolustuspoliittisia ratkaisuja.
Eräässä 20-luvun alun hallituksen perehdyttämistilaisuudessa yleisesikunnan päällikkö kertoi käsityksensä minne meidän tulisi sotatapauksessa keskittää joukkomme ja rakentaa puolustuslinjamme. Esitys perustui varmasti realistisiin ja voimavaramme huomioiviin, yleisesikunnan ammattimiesten tekemiin laskelmiin. Kenraalin mielestä emme sodan puhjetessa ehtisi suorittaa liikekannallepanoa niin nopeasti, että ehtisimme Karjalan kannakselle. Kannaksella voisimme enintään viivyttää hyökkääjää ja pääpuolustuslinja tulisi perustaa linjalle Kymijoki – Saimaa- Pielisjärvi. Hallitus oli ymmällään. Jos emme kykene liikekannallepanossa saavuttamaan kannaksen 70 kilometrin pituista puolustuslinjaa emme pysty siihen kymmenen kertaa pidemmällä linjallakaan. Ratkaisu jättäisi myös koko Viipurin ja osan Mikkelin ja Kuopion lääneistä puolustamatta. Yleisesikunnan päällikkö riemastui ja anoi eroa. Sitä ei myönnetty ja lepyttelyn jälkeen puolustuslinjaa alettiin sitten rakentaa hänen johdollaan Kannakselle. Poliittinen näkemys ja maanpuolustustahto jyräsivät kylmät laskelmat.
Puolustusvoimiemme itsenäisyyden alusta lähtien tapahtuvaa sodanajan joukkojen vahvuuden kehitystä kuvaa mielenkiintoisella tavalla eversti evp, ST Markku Iskaniuksen kirjoitus Sotilasaikakauslehden numerossa 1/2009, jota jäljempänä vapaasti referoin. Suomen armeijan ensimmäinen liikekannallepanosuunnitelma sisälsi pienen 30.000 miehen rauhanajan armeijan vahventamisen reserviläisillä 55.000 vahvuiseksi sa-armeijaksi. Myöhemmin punaisten lyödessä Venäjällä valkoisten hyökkäykset, alkoi tilanne selvästi muodostaa meille uuden uhkan idän suunnasta. Siksi päätettiin yleisesikunnan päällikön vastustuksesta sekä koulutetun päällystön ja reservin puutteesta huolimatta nostaa kenttäarmeijan vahvuus lähelle 100.000. Koko sa-armeijan vahvuudeksi tuli 110.000. Tiedettiin toki, että tuolle määrälle ei löytynyt asianmukaista varustusta eikä kalustoa ja tästä alkoikin talvisotaan asti jatkuneet varustamisongelmat.
Niukkuudesta huolimatta nostettiin 20-luvulla useaan otteeseen sa-armeijan vahvuutta. Ensin 170.000 mieheen ja edelleen ns. ”VK27”-puolustussuunnitelmassa 190.000 mieheen. 20-luvun lopulla alkoi paljastua varustuksen puutteet. Myös puolustusministeriön ja yleisesikunnan erimielisyydet määrärahaesityksistä hämmensivät eduskuntaa.
Kun 1932 aloitettiin uuden lkp-järjestelmän valmistelut niin samalla lisättiin sa-vahvuutta vielä 100.000 miehellä. Kun uusi järjestelmä astui voimaan 1934 oli sa-puolustusvoimien vahvuus jo 300.000 miestä. Kenttäarmeijan yhdeksän divisioonan lisäksi valmistauduttiin perustamaan ratsuväkiprikaati, neljä jalkaväkiprikaatia, useita pataljoonia, aselajijoukkoja sekä kolme täydennysdivisioonaa. Koulutettua reserviä olisi ollut tuolloin 15 divisioonaa varten vaikka 20-luvulla olikin paljon miehiä karsittu kutsunnoissa terveydellisistä syistä.
Mannerheimin tultua nimitetyksi puolustusneuvoston puheenjohtajaksi 1932 alkoi hän osaltaan vaatia hankintojen nopeuttamista. Materiaalisen valmiuden heikkous paljastui, kun joukkoja alettiin varustaa. Useat hankinta- ja hätäohjelmat paikkasivat pahimpia aukkoja. Talvisotaan mennessä oli suunnitelluista hankintaohjelmista jääty kuitenkin huolestuttavasti jälkeen. YH:n aikana 1939 sa-vahvuus oli lähes 300.000 miestä ja maaliskuussa 1940, talvisodan lopulla sotasaaliin ja hankintojen avulla saavutettiin n. 365.000 sotilaan vahvuus.
Talvisodan jälkeen uudelleen organisoinnin ja sotaan liittymispäätöksen jälkeen kesällä 1941 tehtiin päätös kutsua palvelukseen 16% kansasta. Materiaalitäydennys mahdollisti 630.000 miehen ja naisen kutsumisen palvelukseen. Saksalaisethan vastasivat tuohon aikaan puolustuksesta Oulunjärven pohjoispuolella. Vahvimmillaan torjuntataisteluiden aikana vahvuus oli 665.000 miestä ja naista.
Sodan jälkeen perustettu puolustusrevisio sai työnsä valmiiksi talvella 1949 antaen perusteet puolustuksen kehittämiselle. Yksimielisesti todettiin muun muassa, että jos Suomella ei ole omia puolustusvoimia tai ne ovat heikot niin Suomen alue muodostaa sotilaallisen tyhjiön, joka voi vetää muiden valtojen voimia alueellemme… Omat rajoituksensa tuli aiheuttamaan YYA-sopimus. Talvella 1949 valmistuneessa suunnitelmassa sa-vahvuus oli n. 400.000 miestä ja edelleen 1951 puoli miljoonaa sotilasta. Pitkälle 70-luvulle joukkojen perustamisessa elettiin niukkuudesta johtuen eräänlaista paperitiikerivaihetta. Käyttöön otettu alueellinen puolustus sissitoimintoineen ja kansan vankkumaton maanpuolustustahto nostivat kuitenkin heikosti aseistetun ja suurta reserviä käyttävän armeijamme ulkoista arvostusta. Alueellisen puolustuksen taistelutapa, nykyterminologiaa käyttäen eräänlainen epäsymmetrinen taistelu vietiin taktiselta tasolta aina kansakunnan selviytymis-strategian tasolle.
Kylmän sodan hiivuttua 1990-luvulle tultaessa liikekannallepano oli saatu siihen kuntoon, että lähes 600.000 hengen sa-armeija olisi kyetty varustamaan jo kohtuullisesti. Kuten hyvin tiedämme on tuo yli puolen miljoonan armeija supistettu 350.000 henkilöön ja nyt puhutaan jo 250.000 henkilöstä. Tosin istuva hallitus on päättänyt, että sen aikana ei sodan-ajan vahvuuksia enää leikata. Onpa väläytelty jopa alle 200.000 sa-vahvuudesta ja valikoivista kutsunnoista, jolloin ehkä vain puolet kelvollisesta ikäluokasta kutsuttaisiin palvelukseen. Palveluksensa keskeyttäneiden ja siviilipalvelukseen hakeutuvien tilastot antavat ymmärtää, että tuohon tilanteeseen joudutaan jo ilman erillisiä päätöksiä mikäli annetaan virran viedä.. Asevelvollisuuslain tarkoittama pääsääntö jokaisen miehen asevelvollisuudesta vesittyy poikkeukseksi tarkoitettujen syiden lisääntyessä yhtä jalkaa ikäluokkien henkisten ja fyysisten ongelmien myötä.
Muutamien vuosien säästötalkoissa kertausharjoitukset vietiin lähes nollatasolle. Käsky ei enää käynyt ja reservi vieraantui kertausharjoitusvelvoitteesta. Kertausharjoituksiin kutsuttujen lykkäys- ja muut peruuttamissyyt alkavat huolestuttaa. Poisjäänti johtuu yhä useammin työnantajasta. Tämä kehitys murentaa puolestaan joukkotuotannossa koulutettujen yksikkökokonaisuuksien alkuperäistä tarkoitusta – olla sijoitettuna varusmiespalveluksen kotiuttamisesta alkaen samassa sodanajan yksikössä, tuttujen palvelustovereiden kanssa.
Kun pääesikunnan ammattitaitoiset upseerit ja puolustushallinnon ja maanpuolustuskorkeakoulun asiantuntijat ja tutkijat arvioivat nykysodan vaatimusten mukaisia varustamismahdollisuuksiamme ja joukkoja, kysymys on paljon matematiikasta. Mutta samanlaisia, numeroiden asettamia vaatimuksia noudattaen emme olisi milloinkaan selvinneet viime sotien raskaista taisteluista. Ilman kaikkien ikäluokkien peruskoulutusta, määrätietoista sa-organisaation rakentamista puutteista huolimatta, suojeluskunnan ja kansalaisjärjestöjen vapaaehtoista panosta ja kansan vankkumatonta puolustustahtoa olisimme olleet hukassa. Maanpuolustustahto ei kuitenkaan realisoitunut poliittisena tahtona. Niukkuus ja säästöt jouduttiin korvaamaan hien lisäksi verellä.
Maanpuolustuksemme tilaa ja uskottavuutta tulevaisuudessa voidaankin ennustaa käsiteparin maanpuolustustahdon – asevelvollisuuden funktiona. Asevelvollisuusjärjestelmän ja siihen liittyvän reservin määrän leikkausten myötä maanpuolustustahto tulee hiipumaan. Sen seurauksena maanpuolustustahtoon nojaava asevelvollisuusjärjestelmä tulee myös poliittisesti mahdottomaksi ylläpitää. Vapaaehtoinen maanpuolustustyö ei korvaa asevelvollisuuslain henkilökohtaista velvoitetta ja vastuuta tarttua aseeseen, silloin kun isänmaa kutsuu.
Tunnisteet: Kansallinen puolustus
# posted by Seppo Ruohonen @ 8:12 ip. 
