lauantaina, marraskuuta 03, 2007
Paperin ja natokabinettien makua kansallisen puolustuksen strategioissa
Ruotsin esimerkkiä noudattaen Puolustusvoimien kansallista puolustusta ajetaan meidän oloissa massiivisesti alas. Vain valvontakomission määräämä demobilisaatio sodan jälkeen on ollut laajempaa. Vuosia kestänyt lähes nollatason kertausharjoitusten vaikutukset valmiuteemme sanottiin olevan vähäiset. Nyt komentajan suulla on ilmoitettu kertausharjoittamattomien joukkojen olevan paperitiikereitä - ei kuitenkaan varmasti hengeltään. Hengen ja koulutuksellisen valmiuden hävittäminen on vakava virhe. Jää nähtäväksi kirkastaako strategisten sotilasasioiden siirtyminen puolustusvoimain komentajalta puolustusministerille ulko- ja turvallisuuspoliittisessa valiokunnassa kansallisen puolustuksen näkökulmaa ja tulevaisuuden kansainvälisten tehtäviemme asettumista kantokykymme raameihin?
Mitä maksaisi esimerkiksi lakkautettavien prikaatien kokoonpanon säilyttäminen ja niiden koulutuksen jatkaminen johto ja runkohenkilöstöjen osalta, vaikkapa vain kartoilla ja computereilla sekä taistelija- ja järjestelmätaitojen kertaaminen vapaaehtoisissa, myös puolustusvoimien harjoituksissa sodanajan joukon valmiuden ylläpitämiseksi ilman mitään palokuntamaisia sitoumuksia. Jos turvallisuussuhdanteet muuttuvat niin olisi ainakin henkistä ja koulutuksellista valmiutta rakentaa maavoimien aluepuolustukseen sopivien yhtymien valmiuksia. Varsinkin, kun väitetään, että ainakaan kymmeneen vuoteen ei ole odotettavissa eurooppalaista aseellista kriisiä. Aikajänne antaisi aikaa tarpeen vaatiessa kehittää henkisessä ja koulutuksellisessa valmiudessa olevien yhtymien runko-osat parempaan valmiuteen. Se edellyttäisi kouluttajavoiman irrottamista sadoista ulkomaantehtävissä tai ainakin niissä palvelevien työpanoksen korvaamista kentällä.
Tämä tie muistuttaisi epäilyttävästi 30-luvulla annettuja lausuntoja siitä, että kyllä aseita saadaan
sitten kun niitä tarvitaan. Mutta tässä vinoutuneessa supistusten tilanteessa se näemmä olisi ainoa keino maavoimien lakkautettavien yhtymien ja samalla alueellisen puolustusjärjestelmän hengissä pitämiseksi. Kesällä –44 koulutettiin muutaman tunnin, jopa lyhyemmälläkin koulutuksella panssarinyrkkien ja –kauhujen menestyksekkäitä käyttäjiä (tämä ei voi olla tavoite!). Kaluston hankkiminen suhdanteiden tiukentuessa vaatii ystäviä ja turvatakuita, joita on helpompi saada materiaalin kuin divisioonien muodossa.
Mannerheimin vaivoin valvontakomission paineissa säilyttämää rannikkotykistöä ajetaan alas. Aselajin tehtävätkin kerrottiin rehvastellen ajettavan alas kunnes todettiin, että ne eivät retoriikalla poistu. Kymmenen vuotta on kestänyt Merivoimille oivaltaa, että ulkomaan- ja avomerioperaatiotaidot eivät riitä edes päätehtävän, meriliikenteen suojaamisen hoitamiseksi – puhumattakaan rannikon valvonnasta ja rannikon kohteiden puolustamisesta. Tänä vuonna on perustettu uudet joukkoyksiköt, rannikkopataljoonat, joiden tehtävät ovat periytyneet laivastoyksiköitä palvelevilta meripataljoonilta ja rannikkojoukkojen rannikonpuolustustehtävistä.
Esimerkiksi Saaristomeren ja Selkämerenkin alueella yhdellä rannikkopataljoonalla, puolustusvoimien ehkä suurimmalla joukkoyksiköllä on mittavat valmiustehtävät hoitaa lakkautettujen Turun Rannikkorykmentin/-patteriston ja liikkuvaa laivastoa tukeneen Meripataljoonan nykytilanteeseen modifioidut tehtävät puhumattakaan mahdollisista Ahvenanmaan velvoitteista. Rannikkopataljoonan esikunta vastannee operatiiviselta suunnittelukyvyltään entisen rannikkorykmentin esikuntaa.
Operaation, mukaan lukien joint-operaation kokonaisjohtaminen on vaativa tehtävä. Sitä kykyä ei ollut koalition laivastolla Irakin sodassa tai Afganistanin sodassa. Liikkuvan meripuolustuksen tehtävänä on kansallisessa puolustuksessa tarvittaessa tukea aluevastuussa olevaa yhtymää, esikuntaa, rannikkoaluetta, rannikkopataljoonaa, tai mikä se sitten onkaan nimeltään. Sitä se tekee yhdessä ilmavoimien kanssa myös itsenäisillä kaukovaikutteisilla asejärjestelmillään. Suunnitteluvastuu, taktista tasoa myöten on oltava esikunnalla tai joukolla, joka vastaa alueesta myös kriisin ja sodan aikana.
Rannikolla operatiivisessa vastuussa olevan esikunnan on oltava kykenevä johtamaan verkostoavusteisesti tiedustelua ja valvontaa, merivoimien tulenkäyttöä, ohjus ja tykistöyksiköitä, rannikolla operoivia rannikkojääkäreitä ja muita erikoisyksikköjä ja puolustushaarajoukkoja – jopa rannikolla toimivaa maavoimien yhtymää. Siitä löytyvät kansallisen puolustuksen joint-operaatioiden perusteet, joihin on sovitettava turvatakuiden ja ystävien mahdollinen apu suomalaisessa johdossa. Sitten aivan toinen asia on verkostoitunut kokonaismaanpuolustus, jota johtaa perustuslain mukaan maan korkein poliittinen johto. Sen ymmärtää kylmän sodan veteraanikin.
Me emme ole maatamme puolustaessamme verrattavissa mihin tahansa kansainvälisen kriisinhallinnan kenttään. Sotilasyksiköillä on oltava selkeät tehtävät ja vastuualueet. Siihen kuvaan ei sovi hallinnollisella ja operatiivisella vastuulla pelaaminen. Niitä ei hallita minkäänlaisilla ylemmän johtoportaan siviilien joukossa sukkuloivilla sotilastarkkailija- tai yhteysupseeritiimeillä tai taisteluvaunuin liikkuvilla tiedusteluryhmillä kriisinhallintaoperaatioiden malliin. Silloin psykologiset ja maineenhallinnan operaatiot asettuvat kriisijohtamisen ja johtajiinsa luottavan sotaväen ja kansan raameihin. Valmiusyhtymillä ja niiden perustamilla sodanajan joukoilla ja yhtymillä ei ilmeisesti nähdä kriisinhallintaoperaatioiden tapaan selkeitä vastuualueita. Operoivatko kaikki johtoportaat kansainväliseen malliin alueella, usein toisistaan tietämättä. On syntynyt kuva, että ne toimivat ryhmitysalueeltaan ikään kuin liikkuvina, operatiivisina reserveinä todennäköisine operaatiovaihtoehtoineen ja vastahyökkäyssuuntineen.
Tämä ei riitä. Maa on jaettava operatiivisiin vastuualueisiin. Niistä voi vastata vain riittävästi varustetut ja koulutetut alueelliset tai paikalliset esikunnat, maavoimien yhtymät ja joukot tai rannikkopuolustuksen esikunnat ja joukot. Näihin perustavaa laatua oleviin linjauksiin ei löydy suoraa vastausta kriisinhallinnan kansainvälisestä ympäristöstä. Taktisen tason ja yksityisen taistelijan sekä teknisten järjestelmien käytön ulkomaankokemuksella on marginaalista merkitystä kansalliselle puolustukselle. Sitä vastoin kansallisen puolustuksen kannalta kansainvälisillä strategisilla ja operatiivisilla malleilla näyttää olevan selvästi kustannuksia huimasti lisäävää huipputekniikan ja ulkomaantehtäviä palvelevien järjestelmien laajentuvaa kehittämistä. Pohjoismainen puolustusyhteistyö onkin tervetullut aloite arktisen alueen puolustusta kehitettäessä.
Alueellisen puolustusjärjestelmän kehittämisessä mukana 60-luvulla ollutta kenraalimajuri Juhani Ruutua lainattiin Sotilasaikakauslehden artikkelissa (9/2007). Hän tiivisti tuon ajan vaikeudet seuraavasti: ”Esille nousi niin kutsutun kaappaushyökkäyksen mahdollisuus. Suurvallan ilmaylivoima mahdollisti hyökkäyksen Suomessa yhdenaikaisesti kaikkiin tärkeimpiin kohteisiin, olivatpa kysymyksessä viesti- tai kuljetusyhteydet, valtionhallinto tai puolustusvoimat. Kaikki arat kohdat olivat alttiina samanaikaiselle hyökkäykselle – kaappaushyökkäykselle. Näiden seikkojen vuoksi täytyi saada aikaan puolustusjärjestelmä, jossa olisimme valmiina kaikkialla Suomessa pahimman varalle,” Mikä on muuttunut puolustuksen kaukokatseisessa strategiassa ja perusteissa jos yleensä halutaan puhua valmistautumisesta myös pahimpaan?
Mitä maksaisi esimerkiksi lakkautettavien prikaatien kokoonpanon säilyttäminen ja niiden koulutuksen jatkaminen johto ja runkohenkilöstöjen osalta, vaikkapa vain kartoilla ja computereilla sekä taistelija- ja järjestelmätaitojen kertaaminen vapaaehtoisissa, myös puolustusvoimien harjoituksissa sodanajan joukon valmiuden ylläpitämiseksi ilman mitään palokuntamaisia sitoumuksia. Jos turvallisuussuhdanteet muuttuvat niin olisi ainakin henkistä ja koulutuksellista valmiutta rakentaa maavoimien aluepuolustukseen sopivien yhtymien valmiuksia. Varsinkin, kun väitetään, että ainakaan kymmeneen vuoteen ei ole odotettavissa eurooppalaista aseellista kriisiä. Aikajänne antaisi aikaa tarpeen vaatiessa kehittää henkisessä ja koulutuksellisessa valmiudessa olevien yhtymien runko-osat parempaan valmiuteen. Se edellyttäisi kouluttajavoiman irrottamista sadoista ulkomaantehtävissä tai ainakin niissä palvelevien työpanoksen korvaamista kentällä.
Tämä tie muistuttaisi epäilyttävästi 30-luvulla annettuja lausuntoja siitä, että kyllä aseita saadaan
sitten kun niitä tarvitaan. Mutta tässä vinoutuneessa supistusten tilanteessa se näemmä olisi ainoa keino maavoimien lakkautettavien yhtymien ja samalla alueellisen puolustusjärjestelmän hengissä pitämiseksi. Kesällä –44 koulutettiin muutaman tunnin, jopa lyhyemmälläkin koulutuksella panssarinyrkkien ja –kauhujen menestyksekkäitä käyttäjiä (tämä ei voi olla tavoite!). Kaluston hankkiminen suhdanteiden tiukentuessa vaatii ystäviä ja turvatakuita, joita on helpompi saada materiaalin kuin divisioonien muodossa.
Mannerheimin vaivoin valvontakomission paineissa säilyttämää rannikkotykistöä ajetaan alas. Aselajin tehtävätkin kerrottiin rehvastellen ajettavan alas kunnes todettiin, että ne eivät retoriikalla poistu. Kymmenen vuotta on kestänyt Merivoimille oivaltaa, että ulkomaan- ja avomerioperaatiotaidot eivät riitä edes päätehtävän, meriliikenteen suojaamisen hoitamiseksi – puhumattakaan rannikon valvonnasta ja rannikon kohteiden puolustamisesta. Tänä vuonna on perustettu uudet joukkoyksiköt, rannikkopataljoonat, joiden tehtävät ovat periytyneet laivastoyksiköitä palvelevilta meripataljoonilta ja rannikkojoukkojen rannikonpuolustustehtävistä.
Esimerkiksi Saaristomeren ja Selkämerenkin alueella yhdellä rannikkopataljoonalla, puolustusvoimien ehkä suurimmalla joukkoyksiköllä on mittavat valmiustehtävät hoitaa lakkautettujen Turun Rannikkorykmentin/-patteriston ja liikkuvaa laivastoa tukeneen Meripataljoonan nykytilanteeseen modifioidut tehtävät puhumattakaan mahdollisista Ahvenanmaan velvoitteista. Rannikkopataljoonan esikunta vastannee operatiiviselta suunnittelukyvyltään entisen rannikkorykmentin esikuntaa.
Operaation, mukaan lukien joint-operaation kokonaisjohtaminen on vaativa tehtävä. Sitä kykyä ei ollut koalition laivastolla Irakin sodassa tai Afganistanin sodassa. Liikkuvan meripuolustuksen tehtävänä on kansallisessa puolustuksessa tarvittaessa tukea aluevastuussa olevaa yhtymää, esikuntaa, rannikkoaluetta, rannikkopataljoonaa, tai mikä se sitten onkaan nimeltään. Sitä se tekee yhdessä ilmavoimien kanssa myös itsenäisillä kaukovaikutteisilla asejärjestelmillään. Suunnitteluvastuu, taktista tasoa myöten on oltava esikunnalla tai joukolla, joka vastaa alueesta myös kriisin ja sodan aikana.
Rannikolla operatiivisessa vastuussa olevan esikunnan on oltava kykenevä johtamaan verkostoavusteisesti tiedustelua ja valvontaa, merivoimien tulenkäyttöä, ohjus ja tykistöyksiköitä, rannikolla operoivia rannikkojääkäreitä ja muita erikoisyksikköjä ja puolustushaarajoukkoja – jopa rannikolla toimivaa maavoimien yhtymää. Siitä löytyvät kansallisen puolustuksen joint-operaatioiden perusteet, joihin on sovitettava turvatakuiden ja ystävien mahdollinen apu suomalaisessa johdossa. Sitten aivan toinen asia on verkostoitunut kokonaismaanpuolustus, jota johtaa perustuslain mukaan maan korkein poliittinen johto. Sen ymmärtää kylmän sodan veteraanikin.
Me emme ole maatamme puolustaessamme verrattavissa mihin tahansa kansainvälisen kriisinhallinnan kenttään. Sotilasyksiköillä on oltava selkeät tehtävät ja vastuualueet. Siihen kuvaan ei sovi hallinnollisella ja operatiivisella vastuulla pelaaminen. Niitä ei hallita minkäänlaisilla ylemmän johtoportaan siviilien joukossa sukkuloivilla sotilastarkkailija- tai yhteysupseeritiimeillä tai taisteluvaunuin liikkuvilla tiedusteluryhmillä kriisinhallintaoperaatioiden malliin. Silloin psykologiset ja maineenhallinnan operaatiot asettuvat kriisijohtamisen ja johtajiinsa luottavan sotaväen ja kansan raameihin. Valmiusyhtymillä ja niiden perustamilla sodanajan joukoilla ja yhtymillä ei ilmeisesti nähdä kriisinhallintaoperaatioiden tapaan selkeitä vastuualueita. Operoivatko kaikki johtoportaat kansainväliseen malliin alueella, usein toisistaan tietämättä. On syntynyt kuva, että ne toimivat ryhmitysalueeltaan ikään kuin liikkuvina, operatiivisina reserveinä todennäköisine operaatiovaihtoehtoineen ja vastahyökkäyssuuntineen.
Tämä ei riitä. Maa on jaettava operatiivisiin vastuualueisiin. Niistä voi vastata vain riittävästi varustetut ja koulutetut alueelliset tai paikalliset esikunnat, maavoimien yhtymät ja joukot tai rannikkopuolustuksen esikunnat ja joukot. Näihin perustavaa laatua oleviin linjauksiin ei löydy suoraa vastausta kriisinhallinnan kansainvälisestä ympäristöstä. Taktisen tason ja yksityisen taistelijan sekä teknisten järjestelmien käytön ulkomaankokemuksella on marginaalista merkitystä kansalliselle puolustukselle. Sitä vastoin kansallisen puolustuksen kannalta kansainvälisillä strategisilla ja operatiivisilla malleilla näyttää olevan selvästi kustannuksia huimasti lisäävää huipputekniikan ja ulkomaantehtäviä palvelevien järjestelmien laajentuvaa kehittämistä. Pohjoismainen puolustusyhteistyö onkin tervetullut aloite arktisen alueen puolustusta kehitettäessä.
Alueellisen puolustusjärjestelmän kehittämisessä mukana 60-luvulla ollutta kenraalimajuri Juhani Ruutua lainattiin Sotilasaikakauslehden artikkelissa (9/2007). Hän tiivisti tuon ajan vaikeudet seuraavasti: ”Esille nousi niin kutsutun kaappaushyökkäyksen mahdollisuus. Suurvallan ilmaylivoima mahdollisti hyökkäyksen Suomessa yhdenaikaisesti kaikkiin tärkeimpiin kohteisiin, olivatpa kysymyksessä viesti- tai kuljetusyhteydet, valtionhallinto tai puolustusvoimat. Kaikki arat kohdat olivat alttiina samanaikaiselle hyökkäykselle – kaappaushyökkäykselle. Näiden seikkojen vuoksi täytyi saada aikaan puolustusjärjestelmä, jossa olisimme valmiina kaikkialla Suomessa pahimman varalle,” Mikä on muuttunut puolustuksen kaukokatseisessa strategiassa ja perusteissa jos yleensä halutaan puhua valmistautumisesta myös pahimpaan?
Tunnisteet: aluepuolustus, demobilisaatio, uskottava kansallinen puolustus
# posted by Seppo Ruohonen @ 9:19 ip. 
