Seponsivut

Kunnioitetut sotiemme veteraanit, arvoisat veteraanisukupolven edustajat, hyvät kuulijat!

Siniristiliput liehuvat saloissaan kautta Suomen merkkinä siitä, että tänään vietämme kahdettakymmenennettä neljättä kertaa kansallista veteraanipäivää. Tänä vuonna Veteraanipäivän tunnus on ”Kuule tuhannet tarinat!”, ”Hör tusentals berättelser!”. Tarinat 65-vuotta sitten päättyneistä sodistamme ovat kantaneet tähän päivään viestittäen suomalaisen yhteiskunnan identiteettiin läheisesti kuuluvista veteraanisukupolven uhrausten ja työn arvostuksesta ja kansalaisten maanpuolustustahdosta. Sen lisäksi, että kansallisena veteraanipäivänä muistamme sotaveteraaniemme äärimmäisiä ponnisteluja ja kaikkensa antaneita sankarivainajiamme, niin haluamme yhdessä veteraanien kanssa julistaa kansakunnan yhteen hiileen puhaltamisen merkitystä ja iloamme siitä, että olemme saaneet elää sotien jälkeen rauhantilassa, yhteiskuntaamme ja hyvinvointiamme rakentaen. Kansallinen veteraanipäivä muistuttaa meitä siitä, että Suomen itsenäisyys ja vapaus eivät ole itsestäänselvyys. Sen ilmaisi myös Mannerheim Talvisodan päiväkäskyssään todeten sodan olleen vain itsenäisyystaistelun jatkoa.

Viime sodissa kuoli 95 000 suomalaista, joista 90.000 kaatui sotatoimissa. Useimmat heistä olivat nuoria miehiä, monet perheellisiä. He joutuivat taisteluun isänmaan puolesta kesken tulevaisuuden suunnitelmiaan. 400.000 karjalaista menetti kotinsa ja kotiseutunsa. Tänään joukossamme on noin 66 000 veteraania. Sotaorpoja on lähes yhtä paljon, noin 60.000. Veteraaniemme keski-ikä on yli 86 vuotta. Sotaleskiä meillä Suomessa on vielä vajaat 4000 ja heidän keski-ikänsä on jo yli 85 vuotta.

Kiitos itsenäisyyden ja vapauden säilyttämisestä kuuluu niin rintamasotilaille, lotille, tuki- ja huoltohenkilöstölle ja kotijoukoille yhtä hyvin kuin kotiseuduilla uurastaneille naisille ja äideille, jotka perheidensä lisäksi vastasivat monista rintamille lähteneiden miesten töistä. Tänään osoitamme parhaiten kunnioitusta veteraaniemme työtä kohtaan tekemällä heidän nykyarkensa mahdollisimman hyväksi elää ja vaalimalla heidän kallista perintöään..

Veteraanimme ovat vakuuttaneet meille, että sota on pahinta, mihin kansakunta voi joutua ja toivovat, ettei sotaa enää koskaan syttyisi.. Joskus on kuitenkin tilanteita, jolloin rauhaa ei voida ylläpitää millä hinnalla hyvänsä. Yksinkertaisesti ei ole vaihtoehtoja – jos mieli pitää kiinni omastaan. Syksyllä 1939 Suomi oli pakkotilanteen edessä. Jouduimme 70 vuotta sitten päättyneeseen talvisotaan yksin, varusteluohjelmat pahasti keskeneräisinä. Suomalainen demokraattinen yhteiskuntajärjestys, koko kansan maanpuolustustahto, poliittisen johdon joskus epärealistinenkin peräänantamattomuus sekä Mannerheimin sotilaallinen ja turvallisuuspoliittinen kokemus antoivat lujan perustan torjua NL:n vaatimukset. Kansan luottamus demokraattisesti valittuihin johtajiimme, veteraanien ja koko veteraanisukupolven äärimmäiset ponnistukset turvasivat vapautemme. Maailma seurasi hämmästyneenä pienen Suomen taistelua.

Tämän päivän sodanvastaisten liikkeiden ja isänmaan puolustukseen nurjasti suhtautuvien ajatus rauhasta millä hintaa hyvänsä tai itsestään selvyytenä olisi tiennyt itsenäisyyden ja vapauden menettämistä. Itsenäisyystaistelumme ja kansalaissodan raakuuksien kauhistelu silloin, epätoivoisine rauhanvetoomuksineen olisi syössyt kansamme vuosikymmenien kurjuuteen. Kun käsky kävi, sodan oikeutusta ei kyselty. Kirkoissa piispat ja papit johdattivat kotirintaman seurakuntalaiset rukoilemaan korkeimman siunausta ja varjelusta rintamilla taisteleville joukoille.

Neuvostoliitolla oli tarkoitus toteuttaa kesällä 1939 laatimansa suunnitelma uudestaan syksyllä 1940. Suurvalta-asetelmat muuttuivat kuitenkin dramaattisesti. Kytkeäkseen Suomen idän hyökkäykseensä Saksa tarjosi Suomelle asetoimituksia ja esitti joukkojensa kauttakulkuoikeutta Suomen kautta Pohjois-Norjaan. Suomi oli vaikean ratkaisun edessä. Oli joko hyväksyttävä tarjous tai jouduttava heikosti aseistettuna ja talvisodan uuvuttamana sotaan - jälleen yksin. Vaikeassa tilanteessa tarjous hyväksyttiin. Se kytki Suomen yhteistyöhön Saksan kanssa. Samalla taakkamme keveni saksalaisten ottaessa vastuun Pohjois-Suomen puolustamisesta. Suomi pyrki saamaan takaisin talvisodan seurauksena menettämänsä alueet sekä hankkimaan puolustuksen vaatimaa syvyyttä. Pitkä sota huipentui kesällä 1944, kun Suomi saavutti äärimmäisin ponnistuksin elintärkeän torjuntavoiton. Sen ansiosta sodan tärkein tavoite, Suomen itsenäisyys säilyi.

Jatkosodan välirauhan ehtojen mukaan Suomen tuli riisua maassa olevat saksalaisjoukot aseista. Onneksi se pystyttiin hoitamaan suomalaisten omin voimin. Talvisodan lopputulos, vaikkakin katkeran rauhan varjostamana oli antanut pitävän pohjan jatkosodan torjuntataisteluille kesällä 1944 ja myös riittävän itseluottamuksen saattaa loppuun Lapin sota.

Sodan jälkeen, kylmän sodan aikana jatkuivat ponnistelumme ulkopolitiikan ja diplomatian rintamilla osoittamaan niin lännelle kuin idällekin tahtomme kuulua edelleen läntiseen kulttuuripiiriin ja markkinatalouteen. Rautaesiripun kaaduttua 1980- 90-lukujen vaihteessa ja vapauduttuamme Pariisin rauhansopimuksen rajoitteista aloimme voimistaa Eurooppa-suuntaustamme. Sodan jälkeen alkaneet verhotut ja varovaiset integraatiopyrkimyksemme läntisiin talousrakenteisiin vauhdittuivat. Yhteistyömme lännen demokratioihin ja markkinatalouteen sekä euroatlanttisiin turvallisuusrakenteisiin tiivistyivät.

Tänään, Kansallisena veteraanipäivänä on hyvä tarkastella hieman myös Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan nykyisiä näköaloja. Valtioneuvosto antoi viime vuonna turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon eduskunnalle. Siinä linjataan Suomen lähivuosien turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa ja todetaan, että Euroopan Unionista on tullut yhä keskeisempi tekijä myös Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan tukiverkkona. Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskeiset tavoitteet ovat Suomen itsenäisyyden varmistaminen sekä suomalaisten turvallisuuden, hyvinvoinnin ja perusarvojen edistäminen. Vaikka meillä on vahva luottamus elinympäristömme turvallisuuteen emme voi sulkea silmiämme maailmanlaajuisilta, kansainvälisiltä uhkilta ja riskeiltä. Monissa eurooppalaisissa ja kansainvälisissä yhteyksissä osallistumme globaalien kriisien niin poliittisten, sotilaallisten kuin taloudellistenkin kriisien hallintaan unohtamatta avustustehtäviä luonnonkatastrofien kohdealueilla. Jos kansainvälisen yhteisön poliittiset, diplomaattiset tai muut sovitteluyritykset eivät hillitse ihmisyhteisöjen välisiä kriisejä astuvat kuvaan sotilaat, sotilastarkkailijat, rauhanturvaajat tai kriisinhallintajoukot. Heidän tehtävänsä on antaa turvaa siviiliasujaimistolle ja tukea kriisialueen yhteiskunnan ehkä olematontakin hallintoa ja toimivuutta.

Työ edellyttää laajaa yhteistyötä kansallisten ja kansainvälisten järjestöjen ja organisaatioiden kanssa. Niiden tehtäviä sodan runtelemilla alueilla ovat jälleenrakentaminen sekä kriisivaltion hallinnon ja instituutioiden uudelleen perustaminen. Näin tapahtuu esimerkiksi Kosovossa, missä hiljattain itsenäistyneen valtion hallintoa ja jälleenrakentamista suomalaisetkin rauhanturvaajat ovat olleet tukemassa. Afganistanissa painopiste on turvallisuustilanteen vakauttamisessa sisällissodan omaisissa oloissa samaan aikaan kun vastuuta yhteiskunnan toiminnasta annetaan yhä enemmän paikallisille toimijoille. Tshadista Afrikasta olemme muutaman vuoden ponnistelujen jälkeen toukokuussa vetäytymässä osallistumisemme edellytysten siellä loputtua.

Kylmän sodan jälkeen maailma ympärillämme on muuttunut perinpohjaisesti mutta Suomen poliittis-maantieteellinen asema ei ole muuttunut. Venäjä on itäinen naapurimme, jonka kanssa meillä on runsaat 1200 kilometriä yhteistä EU:n rajaa. Venäjä on yhteiskunnallista järjestelmäänsä myöten muuttunut markkinatalouden suuntaan mutta sen demokratiakehitys muistuttaa pikemminkin menneiden Venäjän imperiumien hallintokulttuuria kuin läntistä demokratiakäsitystä. Demokratian juurtuminen on pitkä prosessi ja voimme vain toivoa, että Venäjä on tulevaisuudessa aidon demokraattinen, ihmisoikeuksia kunnioittava oikeusvaltio, vakaa ja yhteistyöhakuinen maa. Alussa mainitun selonteon sisältöön on vaikuttanut sen valmistelun aikana käyty Georgian sota, joka osoitti Venäjän tarvittaessa käyttävän asevoimiaan turvallisuusintressiensä ajamiseen lähialueillaan. Silti Venäjän ei turvallisuuspoliittisessa keskustelussamme nähdä olevan Suomelle sotilaallinen uhka. Suursodan tai laajamittaisen kriisin vaaraa ei tänään ole näköpiirissä lähialueillamme.

Venäjän helmikuussa julkaisema sotilasdoktriini antaa kyllä ymmärtää, että sen reuna-alueiden kuten esimerkiksi Suomen ja Baltian maiden on syytä huolehtia taloudellisesta ja sosiaalisesta vakaudestaan ja puolustuskyvystään. Ei ole syytä antaa naapurien puuttua asioihimme tällaisten asioiden laiminlyöntien verukkeilla.

Viime vuoden selonteossa mainittu laajan turvallisuuden käsite heijastuu Puolustusvoimien lakisääteisissä tehtävissä, joista keskeisin on oman maan puolustaminen. Toisena tehtävänä on tukea muita viranomaisia tilanteessa, jossa ei ole kysymys kaikkia sotilaallisia voimavaroja vaativista tehtävistä. Kolmas tehtävä on aiemmin mainitut kansainväliset kriisinhallintatehtävät. Muille viranomaisille annettavaan virka-apuun ja ulkomaantehtäviin käytetään pääsääntöisesti kansallisen puolustuksen välineistöä, jonka kehittämisessä kansallisen puolustuksen näkökulman tulisi olla ensisijainen.

Puolustuskyvyn rakentamisessa ja hankinnoissa ei voida elää vain tätä päivää eikä ajelehtia poliittisten suhdanteiden mukana. Tähtäin pitää olla vuosikymmenien päässä. Puolustussuunnittelussa pitää varautua pahimpaan ja yrittää hahmottaa mitä se pahin voisi olla vuosikymmenienkin päästä. Pääosa tämän päivän asejärjestelmistä ja puolustusjärjestelmästä välineineen ovat käytössä vielä 2020-luvulla ja tämän päivän päätöksien perusteella rakennettavat järjestelmät ovat käytössä pitkälle 2030-luvulla.

Kriisinhallintaamme kaukaisilla alueilla perustellaan mm. humanitäärisillä - ja ihmisoikeuskysymyksillä, hyväksymiemme yleismaailmallisten arvojen puolustamisella, ulkopoliittisen profiilimme nostolla, PV:n sotakokemuksen hankkimisella tai Nato- yhteensopivuuden kehittämisellä. Eräänä ulkopoliittisena perusteena on Atlantin takaisten suhteidemme vahvistaminen. Riippuu puhujan poliittisesta suuntautuneisuudesta, asemasta ja nato-jäsenyyteen suhtautumisesta mitä perusteita korostetaan. Pääasia on, että vastaamme omasta suhteellisesta osuudestamme, kansainvälisen yhteisön globaalin turvallisuuden rakentamisessa ja rauhanponnisteluissa pitäen mielessä kansalliset arvomme ja voimavaramme sekä periaatteen, että voima ei korvaa diplomatiaa, mutta otollisissa oloissa se voi tukea diplomatiaa löytämään poliittinen ratkaisu. Toinen hyvä lähtökohta läntisiä arvoja ja demokratiaa vietäessä vieraisiin kulttuureihin on kysyä myös mitä kriisialueilla asuvat ihmiset itse tahtovat ja voiko meidän demokratiakäsityksemme sellaisenaan sopia eksoottisiin kulttuureihin.

Edellä mainitussa puolustusselonteossa alleviivataan edelleen kansallista, uskottavaa puolustuskykyä. Meidän oloissamme se edellyttää yleistä asevelvollisuutta ja puolustusjärjestelmää, joka kattaa koko maan. Asevelvollisuuteen nojaavan puolustusjärjestelmän perusta on kansalaisten maanpuolustustahto. Veteraanisukupolven jälkeen tulevien sukupolvien maanpuolustustahdon uskotaan lepäävän myös toimivan asevelvollisuusjärjestelmän varassa.

Asevelvollisen reservin yhä pienentyessä ja veteraanisukupolven vääjäämätön poistuminen keskuudestamme huolettaa maanpuolustusyhteisöä. Puolustusvoimien lisäksi huolta kansalaisten maanpuolustustahdon ylläpitämisestä kantavat laajat maanpuolustuspiirit ja yksityiset kansalaiset – veteraanitkin ovat kuulolla. Maanpuolustustahtomme korkeaa tasoa selittää asevelvollisuuden lisäksi suomalaisten kansainvälisestikin korkea kansalaisjärjestöjen toiminta maanpuolustusaatteellisine ja isänmaallisine tavoitteineen.

Samaan aikaan kun Puolustusvoimien kotimaan puolustuksen voimavaroja on leikattu jo pari vuosikymmenen kuluessa niin aivan viime aikoina vapaaehtoinen maanpuolustustyö on saanut uutta puhtia. Yhä enemmän puolustukseen tarkoitettuja voimavaroja on suunnataan ulkomaantehtäviin. Uusien huipputekniikalla varustettujen asejärjestelmien ja joukkojen kapeata kärkeä esitellään julkisuudessa vaikka koko maan puolustamiseen tarvittavat voimavarat kapenevat. - Meillä ei ole Mannerheimiä, joka ennen talvisotaa vaati maanpuolustukselle voimavaroja lintukodossa eläviltä päättäjiltämme.

Viimevuoden alusta lähtien sadattuhannet reserviläiset ovat olleet ymmällään, pudottuaan pois sodanajan Puolustusvoimien kokoonpanoista. Vapaaehtoinen maanpuolustustyö ei korvaa lakisääteisen asevelvollisuuden tuoman vastuun poistumista reserviläisen mielestä. Muutama vuosi sitten kertausharjoitusten ajaminen pariksi vuodeksi nolla tasolle vieraannutti reserviä kertausharjoituksista. Työkiireet ovat yhä useammin harjoituksista poisjäännin syinä. Houkuttelevan helpon siviilipalvelusvaihtoehdon myötä koulutettu asevelvollisten reservi pienenee kiihtyvällä vauhdilla johtaen väistämättä, ilman poliittisia päätöksiäkin sodan ajan reservin kutistumiseen. Kaiken lisäksi siviilipalvelusreserville ei ole suunniteltu eikä laadittu selkeitä kriisiajan tehtäviä eikä niihin varautumiseksi kertausharjoituksia. Tästä syystä sotilaskoulutettua reserviä joudutaan käyttämään mitä erilaisimpiin siviiliviranomaisten tukitoimintoihin esimerkkinä Nokian vesikriisi.

Turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa selonteossa Suomi pitää viimevuosina uutissivuja hallinnutta Natoa yhtenä keskeisenä turvallisuusyhteistyön alalla toimivana järjestönä ja poliittisena toimijana. Me seuraamme tiiviisti Naton toiminnassa ja tehtävissä tapahtuvaa kehitystä sekä Naton yhteistyöverkoston laajentumista. Naton yhteistyön kehittyminen Euroopan unionin ja muiden kansainvälisten ja alueellisten järjestöjen kanssa on Suomelle tärkeää. Selonteossa ei perätä Nato-jäsenyyttä vaikka sen painotukset jäsenyyden suuntaan ovatkin edellistä selontekoa hieman voimakkaammat. Jäsenyydelle ei sanota ehdotonta eitä, vaan jäsenyys voi olla mahdollinen joskus myöhemmin, jos sellaiseen vakaan harkinnan jälkeen joskus päädytään. Silloin asiasta pitää olla poliittisen johdon ja pääosan kansan yksimielisyys.

Arvoisat veteraanit, hyvät kuulijat!
Kun valtioneuvosto nimesi vuonna 1986 veteraanijärjestöjen aloitteesta huhtikuun 27. päivän kansalliseksi veteraanipäiväksi ja yleiseksi liputuspäiväksi haluttiin laajojen kansalaispiirien sekä erityisesti nuorten ottavan vastaan tämän veteraanien perintöä kunnioittavan päivän. Monissa kunnissa päivän ohjelmaa on kevennetty nuoria palvelevalla tavalla siten, että he voivat osallistua päivä ohjelman suunnitteluun ja toteuttamiseen. Jo keski-ikään ehtineet veteraanien lapset ja heidän lapsensa ovat kiinnostuneita isiensä, äitiensä, mummiensa ja vaariensa raskaista sodan vuosista ja jälleenrakentamisen vaiheista. Monien meidän osalta ovat vanhempamme vieneet nuo kokemukset jo hautaan. Veteraanien perintöä taltioineet lähteet, kirjallisuus ja erilaiset dokumentit ovat myöhemmin ainoa keino tuon arvokkaan tiedon hankkimiseksi ja edelleen nuoremmille sukupolville välitettäväksi. Veteraanien arvokas perintö ja heidän kertomansa tuhannet tarinat takaavat sen, että Teidän työtä, hyvät veteraanit, ei unohdeta. Veteraanisukupolven esimerkki ja perintö olkoon ohjaamassa myös tulevien sukupolvien työtä itsenäisessä Suomessa.

Tunnisteet: kansallinen veteraanipäivä