Seponsivut

Aluksi kiitän kutsusta. On kunnia puhua tänään veteraanien ja koko veteraanisukupolven elämää aikanaan järisyttäneen, 70 vuotta sitten päättyneen talvisodan muistopäivänä.

Kunnioitetut sotiemme veteraanit, arvoisat jälleenrakentaja sukupolven edustajat, hyvä juhlaväki!

Kaksi päivää sitten, torstai-iltana 11.maaliskuuta oli kulunut 70 vuotta Moskovassa tapahtuneesta, pääministeri Risto Rytin johtamasta, puolitoista tuntia kestäneestä rauhanneuvotteluvaltuuskunnan neuvottelusta Molotovin kanssa. Seuraavana aamuna 12.3. kello viiden jälkeen tuli Moskovasta viesti, että NL:n asettamat ehdot oli hyväksyttävä. Aselepoon suostutaan vasta, kun sopimus on allekirjoitettu. Kohta sen jälkeen neuvotteluvaltuuskunta pyysi valtakirjaa rauhansopimuksen allekirjoittamista varten. Hallituksen istunto alkoi kello yhdeksän. Käydyn keskustelun jälkeen valtakirjaa allekirjoittaessaan presidentti Kallio lausui: ”Kuivukoon käteni, joka on pakotettu tällaisen paperin allekirjoittamaan”. Me tiedämme, että muutaman kuukauden kuluttua presidentti sai sairaskohtauksen, joka halvaannutti hänen oikean kätensä. Ennen vuoden loppua hän menehtyi Helsingin rautatieasemalla Mannerheimin käsivarsille.

Näitä kiihkeiden neuvottelujen ja nopeiden päätösten päiviä oli edeltänyt raskaat talvisodan kuukaudet. Neuvostoliitto oli aloittanut 30 marraskuuta 1939 Stalinin johdolla sotatoimet ylittäen itärajamme koko sen pituudelta ja pommittaen samana päivänä tuhoisasti 16 paikkakuntaa, Helsinkiä kahdesti. Hyökkäys alkoi oikeudettomasti ja rikollisesti julistamatta sotaa, rikkoen Suomen ja Venäjän välillä voimassa olleen hyökkäämättömyyssopimuksen, Tarton rauhansopimuksen ja sopimuksen rajaselkkausten selvittämisestä. Pommikoneiden saapuessa Helsingin ylle ja ensimmäisten pommien kohta pudotessa tuhoisin seurauksin kuultiin hallituksen taholta kommentteja kysymyksessä olevan vain hermosodan. Turku kohtasi talvisodan aikana 61 erillistä pommituskertaa, joissa sai surmansa 52 henkilöä pääasiassa siviilejä. Johtavat ministerit pitivät sodan alkamista yllätyksenä, kun taas Paasikivi neuvoi, että ennusmerkit olivat luettavissa jo kuukausia sanomalehdistä ja kuultavissa radiosta. Vuosien puolustuspoliittisen lyhytnäköisyyden seuraukset alkoivat realisoitua. Suomen kansan edessä olivat raskaat 105 kunnian päivää.

Koko Suomen valtaamiseksi tehty suunnitelma paljastui sodan ensimmäisissä taisteluissa. Lieksan seuduilla suomalaiset onnistuivat saamaan haltuunsa kaatuneen venäläispolitrukin ilmakuvakartan. Kartasta paljastui Neuvostoliiton Suomen katkaisusuunnitelma. Myöhemmin löytyi lisää todisteita suunnitelmasta miehittää koko maa. Niissä muun muassa varoitettiin ylittämästä länsirajaa ja annettiin ohjeita toiminnasta vallatussa Helsingissä. Vihollisen operaatioajatuksena oli Hyökätä Karjalan kannaksen läpi Viipuriin ja edelleen Helsinkiin, katkaista Suomi hyökkäämällä maan kapeimmalta kohdalta Ouluun ja hyökätä Petsamoon tavoitteena edetä Rovaniemelle ja edelleen Ruotsin rajalle. Sodan päämäärä oli vaihtaa Suomen laillinen hallitus ystävällismieliseen ja rauhaa rakastavaan Terijoen hallitukseen. Neuvostoliitto ilmoitti käyvänsä sotaa valkosuomalaisia kapinallisia joukkoja vastaan ja kieltäytyi neuvottelemasta Risto Rytin 1. joulukuuta muodostaman hallituksen kanssa. Hyökkäykset torjuttiin kaikilla rintamilla kunnes 11. helmikuuta alkoi venäläisten massiivinen, tappioista välittämätön yleishyökkäys. Summassa kovia kokeneen JR 14:n vastahyökkäys menetetyn pääpuolustuslinjan takaisin-valtaamiseksi alkaa 13.2. klo 6.30. Hyökkäys kilpistyi murskaavan ylivoiman edessä. Hyökkääjä sai iltapäivällä murron Lähteen lohkolla. Helmikuuta 15. Mannerheim teki raskaan päätöksen jättää vahvimmin varustettu linja Summassa. Sitkeät viivytystaistelut jatkuivat helmi- maaliskuun pakkasissa aina sodan loppuun, Moskovan rauhaan saakka. Viipurin eteläiset osat olivat vihollisen hallussa mutta itse kaupunki oli suomalaisten hallussa rauhantekoon saakka ja Viipurin linnan tornissa liehui edelleen Suomen lippu. Suomi suruliputti maanlaajuisesti. Yleistä hämmennystä lisäsi vielä sellaistenkin alueiden menetykset, joilla ei oltu edes taisteltu.

Kun talvisota syttyi ulkopolitiikkamme johtava ajatus oli ollut torjua vihollisen hyökkäykset ja näin luoda edellytykset rauhan neuvotteluille. Tiedämme, että sellaisia mahdollisuuksia ei ollut, koska NL:n suunnitelmissa oli valloittaa koko Suomi.. Suurhyökkäyksen murskaavan ylivoiman torjunta nosti kaatuneiden päivittäisen lukumäärän monina päivinä yli puoleen tuhanteen, joinakin aina tuhanteen kaatuneeseen. Voimamme koko ajan vähetessä Tanner matkusti salassa Tukholmaan tarkoituksella pyytää apua Ruotsilta. Ennen laivaan astumista Turussa hänelle välitettiin ennakkotiedot ankarista rauhanehdoista. Ruotsi hallituksen torjuttua avunantamisen alettiin vakavasti harkita avunpyyntöä länneltä. Avunpyynnön lähettämistä lykättiin koska tiedettiin Norjan ja Ruotsin kielteinen kanta läpikulkuun ja epäiltiin, että Britannian ja Ranskan joukkojen saapuminen alueellemme olisi tuonut suurvaltojen välisen sodan Suomen maaperälle.

Osasimmeko sitten varautua tulevaan sotaan. Miten tulkitsimme eurooppalaista turvallisuuspoliittista kehitystä ennen sotaa. Mannerheim uskoi jo 30-luvun alussa Stalinin diktatuurin ja Hitlerin valtaannousun johtavan Euroopan poliittisen kehityksen kohti konfliktia. Meillä poliittinen vaalikauden tähtäin ja poliitikkojen kansainvälisen politiikan tuntemus eivät yltäneet näin syvälliseen ja pitkäjänteiseen arviointiin. Haluttiin sälyttää vastuu puolustusvalmiuden perään katsomisesta jollekin epäpoliittiselle asiantuntijalle. Mannerheim oli juuri oikea henkilöä tähän tehtävään. Vuonna presidentti 1931 Svinhufvud kutsui siviilielämään vetäytyneen Mannerheimin puolustusneuvoston puheenjohtajaksi. Myöhemmin presidentti määräsi, että puolustusneuvoston puheenjohtajalla oli oikeus antaa sotaväen päällikölle ohjeita, jotka koskivat operatiivisia valmisteluja sodan varalle. Mannerheim ei pitäytynyt vain operatiivisissa valmisteluissa vaan esitti hankintoihin ja kehittämiseen liittyviä vaatimuksia maan poliittiselle johdolle.

Näin jälkeenpäin historian lehdiltä muodostuu kuva, että sisäpoliittiset jännitteet olivat ohjailleet ulko- ja turvallisuuspolitiikkaamme. Mannerheim näyttää ymmärtäneen tulevan uhkan. Asioita seuraavat suomalaistahot, maanpuolustusyhteisö, vapaaehtoinen maanpuolustuksen kenttä, suojeluskunnat, Lotta- järjestö ja pääosa reservistä, joka oli koulutettu itsenäisen Suomen puolustusvoimissa olivat myös huolestuneita tilanteesta. Poliittiset äärilaidat sen sijaan joko uhosivat tai vähättelivät uhkaa. Juhannusalusviikolla 1939 Mannerheim päätyi tilannekatsauksessaan sellaiseen johtopäätökseen, että elimme varustautumisen kannalta viimeisiä viikkoja. Hänen mukaansa sota syttyy millä hetkellä hyvänsä, ja sen jälkeen aseita ei maailmalta olisi enää saatavissa. Hänen esityksiään ei kuitenkaan juurikaan noteerattu, ennen kuin oli jo liian myöhäistä.

Kesällä 1938 alkaneet NL:n rajatarkistusvaatimukset ja Euroopan poliittisen tilanteen kiristyminen näkyivät kansainvälisen politiikan eurooppalaisessa uutisoinnissa. Poliittinen eliittimme oli kuitenkin luottavainen kansainväliseen asemaamme. Kesän kääntyessä syksyyn 1939 monen tavallisen suomalaisen ajatuksissa alkoi kuitenkin elää huoli sodan mahdollisuudesta. Sitten putosi uutispommi. Elokuun 23. ja 24. välisenä yönä 1939 Suomen Tietotoimisto välitti Berliinin radion yöllä antaman ilmoituksen, että Saksan ja Neuvostoliiton välillä oli solmittu hyökkäämättömyys- sopimus. Joissakin poliittisissa piireissä tunnettiin valheellista helpotusta. Nyt ei Neuvostoliitolla olisi tarvetta pelätä Saksan hyökkäystä Leningradiin Suomen alueen kautta. Huhuttiin kuitenkin, että hyökkäämättömyyssopimuksessa olisi päästy yhteisymmärrykseen muustakin kuin pidättäytymisestä vihamielisistä toimista toisiaan kohtaan. Ilmassa oli epäilyksiä. Saksan suurlähettiläs kertoi muunnettua totuutta ulkoministeri Erkolle, ettei Suomi liity millään tavalla kyseiseen sopimukseen. Erkko uskoi häntä eikä omaa Washingtonin lähettilästämme, joka oli sähköttänyt, että Hitler oli luovuttanut meidät Neuvostoliiton etupiiriin.

Toinen maailmansota alkoi 1.9. Hitlerin hyökättyä Puolaan ja Stalinin liittyessä saaliin jakoon etupiirijaon mukaisesti. Viro, Latvia ja Liettua taipuivat tukikohtavaatimuksiin. Neuvostoliitto esitti yhä tiukemmin aluevaatimuksia Leningradin turvallisuuteen vedoten. Vaikka poliittisessa johdossa ei uskottu Neuvostoliiton hyökkäävän, maassa toteutettiin lokakuussa Mannerheimin esityksestä armeijan tosiasiallinen liikekannallepano, ylimääräiset harjoitukset, YH. Kutsut toimitettiin reserviläisille 6.10. alkaen. Varsinainen YH toteutettiin kahdessa vaiheessa siten, että ensin perustettiin suojajoukot. Tämän jälkeen mobilisaatiota jatkettiin tavoitteena varsinainen liikekannallepano. Ylimääräiset harjoitukset mahdollistivat sodanajan joukkojen muodostamisen vaivihkaa. Julkisen liikekannallepanon ei haluttu kiristävän tilannetta entisestään. Monet sotilasasiamiehet ja ulkomaiset tarkkailijat ihmettelivät miten tuo temppu tehtiin niinkin salassa. Talvisodan aattona Paasikiven johdolla käytyjen Moskovan neuvottelujen lähtökohdat olivat vaikeat. Valtuuskunta oli poliittisesti kattava. Viimeisissä neuvotteluissa vasemmiston takuumiehenä oli Tanner. Koko Suomi koki yhteiskuntansa oikeudettomasti uhatuksi. Tiedotusvälineissäkin viime kuukausina nähdyt dokumentit, kirjoitukset ja tutkimukset kertovat kansan puolustustahdon tiivistyneen paineen alla. Puhutaan talvisodan ihmeestä.

Talvisodan ihmeen perusta oli rakentunut 20 - 30-luvun itsenäisen Suomen omaehtoisen rakentamisen myötä mutta myös kasarmeilla, missä yleinen asevelvollisuus saattoi yhteen eri yhteiskuntaluokat. Vaikka sotaväen kasarmi- ja kurinpidon kulttuuri erosivatkin metsäsavotoilla kämppäkuriin tottuneen, sotilaspukuun pukeutuneen kansalaissotilaan tai kannakselaisen pienviljelijän, Väinö Linnan kuvaaman, jatkosodassa taistelleen Väinö Rokan käsityksistä, niin rintamilla kaikki joutuivat tekemään kompromisseja yhteenkuuluvuuden ja joukon hyväksi. Poliittisessa ja sotilasjohdossa sekä liikekannallepanosta vastaavissa suoritusorganisaatioissa jännitettiin miten kattavasti reserviläiset saapuisivat perustamispaikoille. Käytännöllisesti katsoen palvelukseen astuivat kaikki käskyn saaneet reserviläiset. Käpykaartilaisia ei talvisodan aikana ollut. Kansan puolustustahto oli kasvanut NL:n painostuksen alla poliittista ja sotilasjohtoakin yllättäneellä tavalla.

Puolustusvoimien puutteellinen varustus herätti epäilyjä talvisodan armeijan suorituskyvystä. Monissa tutkimuksissa on todettu, että kansalaisten puolustustahto ja edellä mainittu reserviläisten ryhmäkiinteys ja epävirallinen kurijärjestelmä selittävät ainakin toisen puolen talvisodan niukasti varustellun armeijan suorituskyvystä, armeijan, jonka valmius ja sotataito olivat heikosta varustelusta huolimatta korkealla tasolla. Sodassa toimi armeija, jossa jokaisella toimijalla oli henkistä ja fyysistä liikkumavaraa – mahdollisuus jopa purnata.. Epäsotilaalliselta näyttävä etulinjan sotilas, joka kyseenalaisti muodollisen kurin ja äkseeraukset täytti tehtävänsä viimeistä piirtoa myöten liian monien joutuessa antamaan äärimmäisen uhrinsa isänmaalle. Sotilaskoulutuksessa oli annettu perusteet aseenkäyttöön ja toimintaan joukon osana. Elämän ympäristö oli antanut suomalaisille reserviläisille valmiudet säilyttää käsittämättömällä tavalla toimintakykynsä talvisodan pakkasissa. Johtajilla, upseereilla ja aliupseereilla oli tukenaan yksimielinen joukko. Neuvokkaiden ja rohkeiden yksilötaistelijoiden esimerkki innosti ja tuki joukon kiinteyttä ja joukon päättäväistä suuntaamista taistelun ratkaisukohtiin.

Tänään sotatieteen tutkijat puhuvat voiman suuntaamisesta vastustajan voiman lähteisiin, henkisen ja fyysisen voiman ytimiin. Talvisodan torjuntataistelujen iskut tuhottuine motteineen vaikuttivat paitsi vihollisen fyysisen sotilaallisen voiman ratkaisevaan kulumiseen niin se vaikutti myös vihollisen henkisiin ja poliittisiin voimanlähteisiin sotanäyttämön, Leningradin sotilaspiirin korkeissa esikunnissa yhtä hyvin kuin Kremlinkin ytimissä. Kun Suomen armeija oli torjunut kaikki hyökkäykset rajoillamme talvisota alkoi saada ennennäkemätöntä kansainvälistä huomiota. Helsingin olympialaisten valmisteluja Suomeen tulleista urheilureporttereista tuli sotareporttereita. Pohjoismaat ja länsivallat alkoivat huolestua itsekkäistä syistään Suomen kohtalosta. Stalinkin joutui unohtamaan Kuusisen hallituksen. .

Viime vuonna Veteraanipäivän tunnus oli ”aika kantaa viestiä – Tiden bär budskapet”. Tunnus viestittää suomalaisen yhteiskunnan identiteettiin läheisesti kuuluvista veteraanisukupolven uhrausten ja työn arvostuksesta ja kansalaisten maanpuolustustahdosta. Käymämme talvisota muistuttaa siitä, että taistellen saavutettu itsenäisyys ja vapaus eivät olleet itsestäänselvyys. Sen ilmaisi myös Mannerheim Talvisodan päiväkäskyssään todeten sodan olevan vain itsenäisyystaistelun jatkoa. Syksyllä –39 olivat vaihtoehdot vähissä ja marraskuun lopulla niitä ei ollut enää lainkaan jos mieli pitää kiinni alueellisesta koskemattomuudesta ja itsenäisyydestä. Tämän päivän sodanvastaisten liikkeiden ja isänmaan puolustukseen nurjasti suhtautuvien ajatus rauhasta millä hintaa hyvänsä ja itsestään selvyytenä olisi tietänyt itsenäisyyden ja vapauden menettämistä. Itsenäisyystaistelun ja sodan raakuuksien kauhistelu epätoivoisine rauhanvetoomuksineen olisi syössyt kansamme vuosikymmenien kurjuuteen. Kun käsky kävi, sodan oikeutusta ei kyselty. Kirkoissa rukoiltiin korkeimman siunausta ja varjelusta rintamilla taisteleville joukoille.

Suomi kävi kolme sotaa: talvisodan, jatkosodan ja Lapin sodan. Veteraanimme ovat vakuuttaneet meille, että sota on pahinta, mihin kansakunta voi joutua ja toivovat, ettei sotaa enää koskaan syttyisi. He eivät syyttele ketään sotaan joutumisesta, he eivät ole katkeria sodalle uhratuista vuosistaan. He uskovat, ja sen me olemme heille velkaa, että Suomen kansa on valmis puolustamaan tätä maata tulevaisuudessakin. Kiitollisina, kunnioitusta ja surua tuntien he muistavat kaatuneita aseveljiään. Talvisodassa kaatui 26.662 sotilasta ja 43.557 haavoittui. Tuhat siviiliä sai surmansa sotatoimien kohteina. Kaiken kaikkiaan viime sodissa kuoli 95 000 suomalaista, heistä 90.000 kaatui sotatoimissa. Monet heistä olivat perheellisiä. Sotaleskien määrä oli n. 30.00 ja noin 55 000 lasta jäi sotaorvoksi. yli 400.000 karjalaista menetti kotinsa ja kotiseutunsa. Monet kaatuneista olivat nuoria miehiä, jotka joutuivat taisteluun isänmaan puolesta kesken tulevaisuuden suunnitelmiaan.

Talvisodassa taisteli yhtenäinen kansa. Armeija edessä, lotat, sotilaskotisisaret ja tukijoukot lähellä joukkoja, naiset ja äidit vastasivat kodinhoidon lisäksi rintamilla taistelevien miesten töistä, eläkeläiset, mummot ja vaarit palasivat yhteiskunnan eri tehtäviin, koululaiset ottivat vastuuta perheiden toimissa tai työskentelivät koulun jälkeen talkootöissä. Kudottiin sukkia ja ommeltiin lakanoista lumipukuja kireiden pakkasten kourissa taisteleville sotilaille. Kotirintamilta lähetetyt kirjeet ja paketit tavoittivat etulinjankin sotilaat, jotka puolestaan kirjeissään kertoivat pärjäävänsä ja valoivat uskoa rakkaimmilleen kotirintamilla. Kaikille löytyi tehtäviä. Nykykieltä käyttäen kansa oli verkottunut tiiviisti yhteisen vaaran edessä.
Sotiemme aikainen 4000 asukkaan Lieto kantoi oman vastuunsa sodissamme. Lietolaisten osuudesta kerrotaan lietolaisten sotaveteraanien matrikkelissa erinomaisella tavalla Liedon sotaveteraaniyhdistyksen varapuheenjohtajan Jaakko Säterin kirjoitus ”lietolaisten joukkoyksiköiden vaiheita 1939 – 44”. Viime sodissa 600 lietolaista reserviläistä kutsuttiin palvelukseen. Talvisodassa heitä sijoitettiin pääasiassa JR 14:ään, 1.Pr:n III P:aan (Porin pataljoona), 16.VK:aan ja myöhemmin myös JR 62:een. Nämä joukot taistelivat Karjalan kannaksella. Lietolaisia oli mukana joulukuun läpimurtoyritysten torjuntataisteluissa Taipaleessa ja Summassa. Tulikaste oli joulukuun niin kutsuttu hölmön tölväys joulukuun 23. päivänä. Kiireessä aloitettu II Armeijakunnan vastahyökkäys ei onnistunut. JR14 tappiot olivat lähes 150. Tässä taistelussa kaatuivat ensimmäiset kolme lietolaista. Jatkosodassa lietolaiset palvelivat JR 35:ssä ja VP 33:ssa Itä-Karjalassa Petroskoin, Karhumäen ja Maaselän kannaksella sekä Ihantalassa ja Tolvajärvellä. Sodan vuosina Liedossa oli runsaat puolentoista sataa lottaa, joista noin kolmannes oli kukin vuorollaan komennuksilla kunnan ulkopuolella rintamia myöten. Sankarihaudan 76 kiveä kertovat siitä uhrista, jonka lietolaiset silloin antoivat isämaan puolesta. Lähes 13% palvelukseen kutsutuista lietolaisista kaatui.
Sodan jälkeen kotiutuneet veteraanit ja koko veteraanisukupolvi joutuivat kantamaan raskaan vastuun jälleenrakentamisesta. Rintamalla syntynyt aseveljeys verkostoineen ja kotirintaman sodanajan yhtenäisyys tukivat sodan jälkeen yhteiskunnan toipumista. Hämmentyneinä veteraanit eivät tohtineet kertoa julki ahdistustaan ja sotakokemuksiaan. Muistan isänikin vain kertoneen hauskoja juttuja sodan ajalta. Niissä ei kerrottu sodan julmuudesta ja painajaisesta kaverien kaatuessa rinnalta. Onneksi oli työtä. Maa oli jälleenrakennettava. Sodan jälkeen poliittinen ilmasto ei kuitenkaan rohkaissut veteraanityöhön.

Lokakuussa 1969 päättivät lietolaiset sotaveteraanit kokoontua paikallisyhdistyksen perustavaan kokoukseen. Myöhemmin perustettu naisjaosto antoi lisäilmettä ja vireyttä toimintaan. Liedon asemalta hankitulle maalle rakennettiin kokoontumispaikka esikuntakorsun mallia mukaillen. Rakennusluvan saamista tiettävästi hidasti YYA-Suomen poliittiset asenteet. Sanotaan epäillyn, että linnoittamaanko ne ryhtyvät. Maanpuolustushenki ja veteraanityö olivat kuitenkin virallisen turvallisuuspolitiikkamme linjoilla, vaikka kaikkia sen piirteitä ei aina hyväksyttykään. Siihen aikaan joskus kuuluikin kommentteja, että ei vanha kettu myrkkyä syö. Veteraanit halusivat kokoontua ja vaihtaa kuulumisia. Varmasti mielessä oli myös veteraaniperinnön säilyttäminen jälkipolville mutta myös huoli veteraanien yhteiskunnallisesta ja sosiaalisesta asemasta ja myöhemmin heidän terveydestään sodan rasitusten ja arpien alkaessa tuntua arjen elämässä.

Yhteiset ponnistukset, oman kokoontumis- ja vapaa-ajan tilojen hankkiminen ja keskinäinen toiminta kuvastavat parhaiten lietolaisten veteraanimiesten ja -naisten yhteenkuuluvaisuutta.
Tänään veteraanien toiminta jatkuu edelleen painottuen veljesapuun, sosiaaliseen kanssakäymiseen, yhdessäoloon ja kuntoutukseen.Veteraanien perinnön taltioimisen tärkeä vaihe oli matrikkelikirjan valmistuminen vuonna 1999. Matrikkelitietojen lisäksi siihen on koottu veteraanien kertomia tarinoita sodan ajan kokemuksista. Kirja tallentaa tuleville sukupolville lietolaisten osuuden itsenäisen Suomen puolustamisessa.

Suomi joutui talvisotaan yksin. Asia, joka puhuttaa vieläkin veteraaneja ja leimaa turvallisuuspoliittista keskustelua. Kansainliitto osoittautui voimattomaksi. Yrityksemme ennen sotaa lähestyä Pohjoismaita, Baltiaa ja Saksaa olivat kaikki epäonnistuneet. Kun talvisodan ihme konkretisoitui oli apua tulla väkisinkin. Vielä muutamia päiviä ennen Moskovan katkeraa rauhaa punnittiin länsivaltojen tarjoaman avun pyytämistä. Meille kerrottiin, että jollei Suomi nyt halua niiden apua, on turha odottaa niiden turvaavan Suomen aluetta lopullisessa rauhanteossa. Välittämättä Ruotsin ja Norjan kielloista ne tulisivat apuun jos pyydetään. Se olisi saattanut tietää lännen ja NL:n diplomaattisten suhteiden katkeamista. Voimme vain kuvitella miten se olisi vaikuttanut historian kulkuun.

Länsi lykkäsi vielä avunpyynnön takarajaa 12. maaliskuuta saakka.. Avunpyyntöä ei kuitenkaan tehty. 13.maaliskuuta allekirjoitettiin Moskovan rauhansopimus ja vihollisuuksien oli määrä loppua klo 11.00. Iltapäivällä laskettiin Suomen lippu Viipurin linnantornin lipputangosta. Armeijamme selkäranka ei ollut murtunut. Vielä senkin jälkeen, kun joukoille oli ilmoitettu rauhansopimuksen allekirjoittamisesta joukkomme torjuivat vihollisen hyökkäykset viimeisiin minuutteihin saakka.

Talvisodan lopputulos, vaikkakin katkeran rauhan varjostamana antoi myöhemmin henkisen pohjan jatkosodan torjuntavoitolle kesällä 1944 ja myös riittävän itseluottamuksen saattaa loppuun Lapin sota. - Suomalainen demokraattinen yhteiskuntajärjestys, koko kansan maanpuolustustahto, poliittisen johdon joskus epärealistinen peräänantamattomuus sekä Mannerheimin sotilaallinen ja turvallisuuspoliittinen kokemus antoivat perustan torjua NL:n vaatimukset syksyllä 1939. Kansan luottamus johtajiinsa, veteraanien ja koko veteraanisukupolven äärimmäiset ponnistukset turvasivat vapautemme. Maailman tiedotusvälineillä oli mahdollisuus seurata paikan päällä siviiliväestöä vastaan suunnatun totalitaarisen sodankäynnin todellisuutta. Maailma seurasi hämmästyneenä pienen Suomen taistelua.

Meidän sotaa kokemattomien sukupolvien panos Suomen eteen on ollut ja on edelleenkin halumme tehdä työtä hyvinvointimme eteen, puolustaa vapauttamme ja pohjoismaista demokratiaamme yhteisessä Euroopassa ja maapalloistuvassa kansainvälisessä yhteisössä. Haluamme kasvattaa tulevista sukupolvista perinteitä kunnioittavia ja yhteiskuntaa rakentavia, maanpuolustustahtoisia kansalaisia. Sosiaalinen oikeudenmukaisuus, työteliäisyys, yrittäjyys, sivistystahto, koulutus ja yksituumaisuus kansalaisten hyvinvoinnin rakentamisessa ovat ominaisuuksia, joilla Suomi ja suomalaiset menestyvät tulevaisuudessakin maailman taloudellisilla ja poliittisilla kilpakentillä. Veteraanisukupolven esimerkki ja perintö olkoon ohjaamassa myös tulevien sukupolvien työtä itsenäisessä Suomessa.

Näillä sanoilla toivotan teille kaikille terveyttä, hyvää kevään odotusta ja virkistävää yhdessäoloa. Kiitos!

Tunnisteet: talvisodan päättyminen