Seponsivut

KTM Mika Aallon väitöskirjassa tarkastellaan suomalaisupseerien valmiuksia toimia puolustusvoimien strategisissa johtotehtävissä.Väitöskirja tarkastettiin Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulussa torstaina 26.4.2012.

Niukkojen ensitietojen perusteella väittelijä puhuu erittäin pienestä segmentistä, puolustusvoimien strategisesta suunnittelusta. Maanpuolustuskorkeakoulun tehtävänä on kouluttaa Bologna prosessin kandi-maisterin tutkintojen rinnalla upseereja, rauhanajan sotilaskasvattajia ja kouluttajia sekä sodanajan pataljoonan tai vastaavalle joukolle päälliköitä ja komentajia. Tämä kaksijakoisuus kieltämättä saattaa karsia niin sanottuja akateemisia tyyppejä jo pääsykokeissa. Anonyymiä lainaten "antaa mennä". Sivumennen tosin voi kysyä minkälainen on akateeminen tyyppi? Nuorella opiskeluaan aloittavalla ihmisellä on valittavaan monia polkuja. Useimmat eivä ole valitsemallaan uralla luonnonlahjakkuuksia mutta monet ovat siitä huolimatta saavuttanneet loistavia tuloksia akateemisena tutkijana tai akateemisesti kouluteettuna asiantuntijana yksityisellä tai julkisella sektorilla, jopa Puolustusvoimien strategian suunnittelijana.


Maanpuolustuskorkeakoulu on ammatillisen- ja tiedekorkeakoulun taipaleellaan tavoittelemassa sivistysyliopiston asemaa, joka antaa nuorelle upseerille akateemisen kasvamisen ja upseerintutkinnon myötä valmiudet,kenraali Ehrnroothin sanoin: ihmisen ehkä vaikeimpaan tehtävään, johtaa kanssaihmisiään sodassa.

Cold war era in the Baltic Sea was militarily quite predictable and considerably calm under the global reassurance-deterrence balance and military equilibrium of military forces. Occasionally global crises on each decennium between two big powers Nato and Warsaw Pact reflected tension to the Baltic Sea. Both allies were actively surveying and spying the territorial waters of Finland and Sweden sometimes up to the Gulf of Bothnia.

Unallied and wartime neutral Sweden had a strong naval defence with few hundreds warplanes and submarines surveying and reconnoitring territorial and international waters. Uniquely neutral Finland had a strategic coastal defence supported by a strong mining capacity and a quite comprehensive underwater surveillance system and a reasonable air interception capacity. Finland operated in the frame of the treaty on cooperation and friendship and mutual assistance with Soviet Union and managed to avoid political crises reaching military dimensions.

The military political centre of gravity in the Baltic Sea was in the Danish straits and the Sea constituted being a flank for the massive central European forces. Nato surveillance penetrated deeply to the Baltic Sea and Soviet navy was on call in the Danish straits. Usually during the crises the Soviet fleet was out on the high seas and regularly expansive navy exercises occupied the horizon keeping sea surveillance systems alerted. Danish Nato sea mining facilities were standing by constantly. The Baltic Sea was nearly Soviet inland sea. Despite the permanent confrontation the economical maritime traffic was very seldom disturbed.

After the Soviet Union collapsed Russian intensity decreased dramatically and fewer submarines, warships and warplanes were observed in the Baltic Sea. Nato and its Nordic allies were confused but still alerted. Nato lost her basic muse; eastern threat did not exist any longer. The organisation had to find a new concept and mission in order to convince her legitimate existence. Sweden ended to the conclusion that there will not be any military threat at least within a decade. Nordic political decision makers and leaders set a pressure to streamline armed forces. Finland followed the process a few steps behind.

While former Soviet armed forces were decaying and the navy intensity declined globally the Nordic countries commenced to streamlining their forces. Newly independent Baltic countries strived to build capabilities to control their territory. Finland, Sweden and Nato supported the Baltic countries’ efforts. Sweden felt relaxed and was at the head in cutting territorial forces. Swedish coastal defence was nearly disarmed, submarine programs cooled down and army and air force suffered heavy cuttings.

In the early 90’ies new crises like in Iraq-Kuwait, Somalia and Balkans kept politicians, researchers and think tanks busy in order to find an appropriate strategic concept. UN was toothless in Bosnia and Kosovo. Late 90’ies 1998 EU Summit in St. Malo adopted a new proposal of European crises management, which was further developed in EU Summits in Berlin and Helsinki. Later on United States bought the concept. On 2001 the 911 tragedies strengthened the new crises management concept and created the war on terrorism. Nordic Nato-members and Sweden accelerated to build crises management capabilities participating thus in global responsibilities and serving their foreign policy. Crises management was found as armed forces’ mission number one. Finnish defence forces’ first priorities was yet and stills a national territorial defence. Traditional UN-missions and developing PfP-cooperation within Nato were in agenda as well. In the larger European picture the Baltic Sea was not militarily very challenging. Danish straits cold war function was gone. The Baltic Sea military potential decreased permanently to the lower level, as it was believed.

In the beginning of the new millennium oil price was approximate 20 USD barrel starting to increase sharply being later 2008 150 USD barrel. In the course of increasing oil price Russia intensified oil export via the Baltic Sea. The waterway gained gradually more importance for Russian economy and consequently increased the need of navy presence. The Baltic Sea region’s maritime security officials were alerted and environmental authority and circles awaked to emphasise oil accident risks. The military monitored altering situation.

The Baltic Sea strategic assessments gained new dimension after Germany and Russia made 2007 an agreement on gas delivery through the pipelines on the seabed. Baltic countries and Poland reacted immediately. They stressed the environment risks but actually were more concerned of their transit trade and security. Sweden announced the project being a security political question too. Finland considered the project mainly being an environmental issue.

The Baltic Sea countries and EU realised that the sea itself and maritime sea traffic is vital for them all. The Baltic Sea strategy proposals popped up in EU parliament. The waterway has been most important for Finland and Russian economy but along with the pipeline project it is crucial for the German and EU energy policy and economy. Nato interest comes from the Baltic members’ and Poland’s demands and United States general interests to the Russian activities. For the Finnish economy it has mainly an environmental meaning but undoubtedly it is a burden that the pipeline puts on the use of economical maritime zone as well.

The pipeline construction works and security measures are obviously working well between the pipeline company, respective countries’ officials and various international subcontractors. All the coastal countries have their own measures to control the construction works on the respective territorial waters and economical zones. It needs to forward the surveillance activities to the international waters as well. National perspective usually goes before the common interest.

Along with the high oil prices Russia made a decision to modernize 45 percent of the defense forces weaponry by the 2015 although the process has slowed down with lower oil prices and economic downswing. The pipeline project has generated a new security discussion and security thinking in the Baltic Sea Region. Russia is heralding their main effort being the pipeline protection. Early this year media reported Russia bought a new landing operation support vessel from France and Sweden is searching partners for their new submarine project. Process has increased all parties’ presence in the Baltic Sea. Vladimir Putins 2007 speech in Munich, Georgian war 080808, Russian energy transit trade problems with Byelorussia, Baltic countries and Poland have all retarded confidence building process with Russia in the Baltic Sea. Latest German talks with France and Poland about a joint proposal for Russian-European ”cooperation on security” have raised EU and transatlantic dialogue. United States calls for the Nato being an essential part of the process. Certainly this will have reflects on the pipeline discussions and the Baltic Sea military situation.

Global security challenges and asymmetric threats have resulted a common information collecting and operational networking in the Baltic Sea. Unfortunately most European governments cut their defense budgets last year, which substantiated fears that the goals of the European Security and Defense policy (ESDP) will seriously weakened. This together with the inefficiencies in Afghanistan and Kosovo created by the impasse in relations between EU and Nato has raised demands of closer defense cooperation between EU and Nato.

Already for some time this initiative has been constituted in the Baltic Sea where Finland, Sweden and Nato and some international partners have had a good cooperation in exercises developing functional maritime situational awareness and surveillance systems. Closest cooperation is Finland and Sweden’s deepening sea-surveillance cooperation (SUCFIS) having the objective of exchange even classified data. The Baltic sea-surveillance cooperation (SUCBAS) offered to all Baltic Sea countries and Norway is aiming to exchange maritime information. It is meant to be a node for the European Defense Agency’s maritime surveillance system (MARSUR) that will enable the dialogue between 15 EU members and EU and Nato maritime actors. Evidently these strengthen situational awareness and security in the Baltic Sea but need Russia more closely to come along.
(Published in the bimonthly review Baltic Rim Economies, issue no 4, 31 August 2010 by the Turku School of Economics (TSE), Pan-European Institute)

Globaalissa turvallisuusalan murroksessa Maanpuolustuskorkeakoulun johtamisen ja sotilaspedagogian laitos on herättämässä keskustelua sotilaan roolin ja sotiluuden (uudissana; engl. soldiering) muutoksesta sotilaskasvatuksessa (Tiede ja Ase, vuosikirja 2010). Sotilaan tehtäviä ja käyttäytymistä haluttaisiin muokata yhteensopivaksi muiden turvallisuusalan toimijoiden kanssa. Läpileikkaava ajatus on universaali inhimillinen turvallisuus. Perusteita uudelle lähestymistavalle voidaan löytää jo muutamia vuosia turvallisuus- ja puolustuspolitiikan peräämästä, kaikkien hallinnonalojen kokonaisvaltaisesta kriisinhallinnasta. Sama lähestymistapa on myös uusimman turvallisuusstrategiamme ydinasioita. Artikkelissa tarkastellaan turvallisuusalan kenttää globaalissa, paikallisessa ja niiden välimaastoon sijoittuvassa glokaalissa ympäristössä. Mieleen tulee euroatlanttisen kriisinhallinnan ajatus hallita kaukaisia kriisejä vieraan kulttuurin jäsentymättömässä ympäristössä. Herää kysymys, kyseenalaistaako tämä kotimaan puolustukseen vihkiytyneiden reservin sotilaiden taitoja ja valmiuksia tulevien kriisinhallinnan turvallisuusammattilaisten, sinänsä tärkeän viranomaisyhteistyön ja palkkasotiluuden ympäristössä? Niukkenevien voimavarojen ja supistusten ilmapiirissä voimankäytön suorituskykyä haastavat esimerkiksi kybersota, vaatimus tilannetietoisuuden ja psykologisten operaatioiden tehokkaammasta käytöstä mutta haastaa sitä myös yhä laajeneva kriisinhallintaan panostaminen. Modernin kriisinhallinnan vaatimat voimavarat ovat poissa kansallisten sodan-ajan joukkojen suorituskyvystä.

Kokonaisvaltaisen kriisinhallinnan myötä tulleet ongelmat ovat lähtöisin kaukaisilta kriisinhallintakentiltä, missä vieraan kulttuurin, ehkä siirtomaahenkisellä kriisinhallitsijalla on ollut vaikeuksia sovittautua paikalliseen todellisuuteen. Reserviin perustuvan kansallisen puolustuksemme fokus on täysin toisaalla. Kansallisen puolustuksen puolustusvoimien henkilöstö on kiinni suomalaisessa yhteiskunnassa ja sen puolustamisessa. Arkielämän toimet hallinnon erilaisissa verkoissa ovat tuttuja. Kansalaisten turvallisuudesta vastaavat ensisijaisesti poliisi, pelastus- ja rajavartiolaitos sekä inhimillistä turvallisuutta tuottavat muut yhteiskunnan tukiverkot - tarvittaessa Puolustusvoimien tuella. Viranomaisten yhteistyön kriisiajan valmistelut ovat enemmän rauhanajan hallintoviranomaisten ja vapaaehtoisen maanpuolustuksen kodinturvahenkistä työtä kuin reservin sotilaan sodan-ajan koulutukseen liittyvää toimintaa. Vakavissa rajojamme ja turvallisuuttamme uhkaavissa tilanteissa Puolustusvoimien vastuu sen omista tehtävistä korostuu. Silloin punnitaan sotilaidemme suorituskyky ja uskottavuus taistelukentällä.

Puolustusvoimat on kansallisessa puolustuksessa osa suomalaista yhteiskuntaa – ei vieraaseen kulttuuriin sukeltava kriisihallintaorganisaatio. Kriisiajan puolustusvoimien haastavin ja tärkein tehtävä sotilaskoulutuksessa on riittävän koulutuksen takaaminen yksityiselle sotilaalle ja sodanajan joukolle sen käyttämien tiedustelu-, valvonta- ja johtamisvälineiden ja erityisesti tulenkäytön ja sitä tukevien järjestelmien hallitsemiseksi. Se edellyttää myös suomalaisen sotilaan eettisten arvojen, kansainvälisten sodan lakien ja yleisinhimillisten arvojen sekä kansalaistaitojen tuntemista, osaamista ja omaksumista. Jos joukko osaa sodanajan välineidensä käytön ja suoriutuu sodanajan tehtävistään niin kyllä se suoriutuu myös muiden viranomaisten tukemistehtävistä.
Vaikka läntisten asevoimien tehtävät kriisinhallinnassa painottuvat yhä enemmän laajan turvallisuusajattelun malliin niin esimerkiksi Afganistanissa sotilaallinen osaaminen korostuu ja siellä onkin siirrytty yhä enemmän sodanajan kokoonpanoihin. Siellä on myös todettu, että sotilaan koulutus sodanajantehtäviin antaa parhaan perustan myös epäsymmetrisen taistelukentän hallinnalle. Vaikka Isafin komentaja kenraali Petraeus on korostanut Afganistanin sodan painopisteen (point of gravity) ja päämääränkin olevan Afganistanin kansan luottamuksen voittaminen niin kentällä toimivan sotilaan elintärkeä tehtävä on voittaa taistelu kapinallisia ja terroristeja vastaan. Porin Prikaatin Afganistanissa palvellut kouluttaja kiteytti ajatuksen (Ruotuväki 2/2011): Parasta, mitä koulutuksessa voidaan antaa, on esimerkiksi suvereeni aseenkäsittelytaito… Yleinen turvallisuusalan koulutus ei toimi Afganistanin sotilaallisessa kriisinhallinnassa. Siellä käydään sotaa. Siellä on sotilaan perimmäinen tehtävä syytä pitää kirkkaana mielessä.

Suomalainen sotilas turvallisuusalan murroksessa

Globaalissa turvallisuusalan murroksessa Maanpuolustuskorkeakoulun johtamisen ja sotilaspedagogian laitos on herättämässä keskustelua sotilaan roolin ja sotiluuden (uudissana; engl. soldiering) muutoksesta sotilaskasvatuksessa (Tiede ja Ase, vuosikirja 2010). Sotilaan tehtäviä ja käyttäytymistä haluttaisiin muokata yhteensopivaksi muiden turvallisuusalan toimijoiden kanssa. Läpileikkaava ajatus on universaali inhimillinen turvallisuus. Perusteita uudelle lähestymistavalle voidaan löytää jo muutamia vuosia turvallisuus- ja puolustuspolitiikan peräämästä, kaikkien hallinnonalojen kokonaisvaltaisesta kriisinhallinnasta. Sama lähestymistapa on myös uusimman turvallisuusstrategiamme ydinasioita. Artikkelissa tarkastellaan turvallisuusalan kenttää globaalissa, paikallisessa ja niiden välimaastoon sijoittuvassa glokaalissa ympäristössä. Mieleen tulee euroatlanttisen kriisinhallinnan ajatus hallita kaukaisia kriisejä vieraan kulttuurin jäsentymättömässä ympäristössä. Herää kysymys, kyseenalaistaako tämä kotimaan puolustukseen vihkiytyneiden reservin sotilaiden taitoja ja valmiuksia tulevien kriisinhallinnan turvallisuusammattilaisten, sinänsä tärkeän viranomaisyhteistyön ja palkkasotiluuden ympäristössä? Niukkenevien voimavarojen ja supistusten ilmapiirissä voimankäytön suorituskykyä haastavat esimerkiksi kybersota, vaatimus tilannetietoisuuden ja psykologisten operaatioiden tehokkaammasta käytöstä mutta haastaa sitä myös yhä laajeneva kriisinhallintaan panostaminen. Modernin kriisinhallinnan vaatimat voimavarat ovat poissa kansallisten sodan-ajan joukkojen suorituskyvystä.

Kokonaisvaltaisen kriisinhallinnan myötä tulleet ongelmat ovat lähtöisin kaukaisilta kriisinhallintakentiltä, missä vieraan kulttuurin, ehkä siirtomaahenkisellä kriisinhallitsijalla on ollut vaikeuksia sovittautua paikalliseen todellisuuteen. Reserviin perustuvan kansallisen puolustuksemme fokus on täysin toisaalla. Kansallisen puolustuksen puolustusvoimien henkilöstö on kiinni suomalaisessa yhteiskunnassa ja sen puolustamisessa. Arkielämän toimet hallinnon erilaisissa verkoissa ovat tuttuja. Kansalaisten turvallisuudesta vastaavat ensisijaisesti poliisi, pelastus- ja rajavartiolaitos sekä inhimillistä turvallisuutta tuottavat muut yhteiskunnan tukiverkot - tarvittaessa Puolustusvoimien tuella. Viranomaisten yhteistyön kriisiajan valmistelut ovat enemmän rauhanajan hallintoviranomaisten ja vapaaehtoisen maanpuolustuksen kodinturvahenkistä työtä kuin reservin sotilaan sodan-ajan koulutukseen liittyvää toimintaa. Vakavissa rajojamme ja turvallisuuttamme uhkaavissa tilanteissa Puolustusvoimien vastuu sen omista tehtävistä korostuu. Silloin punnitaan sotilaidemme suorituskyky ja uskottavuus taistelukentällä.

Puolustusvoimat on kansallisessa puolustuksessa osa suomalaista yhteiskuntaa – ei vieraaseen kulttuuriin sukeltava kriisihallintaorganisaatio. Kriisiajan puolustusvoimien haastavin ja tärkein tehtävä sotilaskoulutuksessa on riittävän koulutuksen takaaminen yksityiselle sotilaalle ja sodanajan joukolle sen käyttämien tiedustelu-, valvonta- ja johtamisvälineiden ja erityisesti tulenkäytön ja sitä tukevien järjestelmien hallitsemiseksi. Se edellyttää myös suomalaisen sotilaan eettisten arvojen, kansainvälisten sodan lakien ja yleisinhimillisten arvojen sekä kansalaistaitojen tuntemista, osaamista ja omaksumista. Jos joukko osaa sodanajan välineidensä käytön ja suoriutuu sodanajan tehtävistään niin kyllä se suoriutuu myös muiden viranomaisten tukemistehtävistä.
Vaikka läntisten asevoimien tehtävät kriisinhallinnassa painottuvat yhä enemmän laajan turvallisuusajattelun malliin niin esimerkiksi Afganistanissa sotilaallinen osaaminen korostuu ja siellä onkin siirrytty yhä enemmän sodanajan kokoonpanoihin. Siellä on myös todettu, että sotilaan koulutus sodanajantehtäviin antaa parhaan perustan myös epäsymmetrisen taistelukentän hallinnalle. Vaikka Isafin komentaja kenraali Petraeus on korostanut Afganistanin sodan painopisteen (point of gravity) ja päämääränkin olevan Afganistanin kansan luottamuksen voittaminen niin kentällä toimivan sotilaan elintärkeä tehtävä on voittaa taistelu kapinallisia ja terroristeja vastaan. Porin Prikaatin Afganistanissa palvellut kouluttaja kiteytti ajatuksen (Ruotuväki 2/2011): Parasta, mitä koulutuksessa voidaan antaa, on esimerkiksi suvereeni aseenkäsittelytaito… Yleinen turvallisuusalan koulutus ei toimi Afganistanin sotilaallisessa kriisinhallinnassa. Siellä käydään sotaa. Siellä on sotilaan perimmäinen tehtävä syytä pitää kirkkaana mielessä.
(Kirjoitus julkaistu Sotilasaikakauslehdessä, maaliskuu 2001)

Viimeisen kahden vuosikymmenen kuluessa kansallisen puolustuksemme uhkakuvia on ohennettu ja sodanajan joukkojen määrää supistettu. Uhkakuvia virtaviivaistetaan edelleen vastaamaan tulevia joukkojen leikkauksia ja reservin voimakasta supistamista. Voidaan kysyä vaarantaako tämä kehitys koko maan puolustamisen edellytyksiä. Itämeren kauppamerenkulun uhkakuvia on kehitelty öljy- ja kaasuputkikeskustelun myötä. Samaan aikaan merenkulun turvallisuusjärjestelyt sekä EU-maiden ja Naton valvontakyky ja läsnäolo Itämerellä ovat kehittynyt globaalisti aivan omaan luokkaansa. Minkälaisen uhan öljyn rahtaus ja kaasuputki sitten muodostavat kansalliselle turvallisuudellemme ympäristöuhkien lisäksi?

Kylmän sodan aikana Itämeren sotilaspoliittinen painopiste oli Tanskan salmien tuntumassa. Kun NL:n strateginen iskuvoima oli keskittynyt pohjoisille merialueille muodostui Itämerestä Keski-Euroopan painopistesuunnan sivusta. Naton tiedustelun tunkeutuminen syvälle Itämerelle ja NL:n laivaston pysyvä läsnäolo Tanskan salmissa viestittivät jatkuvasta jännitteestä ja varuillaanolosta häiritsemättä juurikaan meriliikennettä. Tuohon aikaan meriyhteyksien ja meriliikenteen suojaaminen olisivat olleet todella ongelmallisia mahdollisen sotilaallisen kriisin aikana. Tänään maamme asema EU:n jäsenenä on merkittävästi toinen. Itämerestä on muodostunut EU:n ja Naton valvoma ”sisämeri”, jonka Suomenlahden pohjukasta ja Kaliningradista Venäjä valvoo omia tärkeitä itämeriyhteyksiään.

Pohjoismainen yhteistyö Itämerellä vauhdittui kun Norjan, Ruotsin ja Suomen puolustusvoimat pari vuotta sitten laativat NORDSUP –raportin keskinäisestä yhteistyöstä. Raportti linjasi 140 mahdollista yhteistoiminta-aluetta, joilla Itämeri sai oman merkittävän huomionsa. Sitä seurasi Norjan entisen ulkoministerin Thorvald Stoltenbergin raportti viime vuodelta. Siinä esitettiin 13 pohjoismaista puolustuspoliittista yhteistyökohdetta. Ruotsin ja Suomen Nato-orientoituminen ja keskinäinen yhteistyö ovat linjanneet uudelleen maiden merivalvontaa ja merellistä yhteistyötä EU- ja natomaiden välillä Itämerellä.

Uutena piirteenä on yleisessä keskustelussa esiin nostettu Venäjän mahdollisuus putken varjolla lisätä merivoimien toimintaa Itämerellä. Ottaen huomioon Venäjän uuden sotilasdoktriinin ajatus ei ole kaukaa haettu. Sellaisessa kehityksessä talousvyöhykkeemme valvonta korostuisi entisestään.
Puolustusvoimiemme uudet tehtävät ja tilanne uusine epäsymmetrisine uhkineen haastavat muutenkin puolustusratkaisuamme aivan uudella tavalla. Suomen kansantaloudelle ja yhteiskunnan kriisikestävyydelle ei Itämeren suunnitteilla oleva kaasuputki ole elintärkeä kysymys. Sen suurin merkitys on Saksan ja Venäjän taloudelle. Meille sillä on EU:n energiapolitiikan kautta välillinen merkitys. Kansallisen puolustuksemme voimavarojen suuntaamiskeskusteluissa putkiprojektilla on ollut selviä meripuolustuksen painotuksia. Keskusteluissa on väläytelty jopa taisteluhelikoptereita ja ilmatyynyaluksia huomattavasti kalliimpien sukellusveneiden hankintaa talousvyöhykkeemme valvomiseksi tilanteessa, jossa taloudelliset ja poliittiset paineet asettavat uusia supistamisvaatimuksia puolustushallinnolle. Miksei näinkin voisi tehdä, jos putkiyhtiö osallistuu putken Suomen valtiolle aiheuttamien kustannusten perusteella välineistön hankintaan ja käytön kustannuksiin. Muussa tapauksessa niiden hankinta söisi puolustusjärjestelmämme tulevaisuuden kehittämishankkeiden rahoitusta ja koko maan puolustamisen edellytyksiä. Saattaisi sen vaikutukset ulottua myös Rajavartiolaitoksenkin kehittämiseen, joka on ensisijaisessa vastuussa talousvyöhykkeen valvonnasta.

Kaasuputkesta aiheutuu kiistatta valtiolle kustannuksia ja ympäristölle haittaa. Talousvyöhykkeemme valvonta ja vastuu sen yleisestä turvallisuudesta kuuluvat meille. Kaasuputken konkreettinen, operatiivinen ja tekninen suojaaminen on myös taloudellinen kysymys, jonka aiheuttamat kustannukset putkiyhtiön olisi kohtuullista korvata täysimääräisesti. Tässä tarkoituksessa eduskunnassa on tehty lakialoite talousvyöhykkeen käytön aiheuttamien kustannusten korvaamisesta. Taloudelliset korvaukset perustuisivat vyöhykkeen hyödyntämisestä Suomen valtiolle aiheutuviin kustannuksiin tai siihen, mikä on Suomen valtiolle aiheutuvan hyödyntämisoikeuden rajoittumisen taloudellinen merkitys. Aloitteen mukaan korvaukset tulisi määrätä YK:n merioikeusyleissopimuksen hengessä, jonka mukaan ristiriitatilanteissa huomioitaisiin muun muassa kohtuus ja kansainvälisen yhteisön kokonaisetu. Kivuttominta olisi tietysti se, että kaasuputkiyhtiö tarjoutuisi vapaaehtoisesti maksamaan Suomelle talousvyöhykkeen käytöstä.
Talousvyöhykkeen valvontaa ei voida ulkoistaa ulkomaiselle poliisi- tai sotilasviranomaiselle, alihankkijalle tai taloudelliselle yritykselle. Operointi talousvyöhykkeellämme on joka tapauksessa meidän suvereenissa valvonnassa. Merivoimilta löytyy siihen jo hankittuja suorituskykyjä ilman uusia palvelushaara- tai aselajiavauksia ja mittavia investointeja. Merivoimien palveluskäyttöön on tulossa kolme, lähes 300 miljoonaa euroa maksavaa huippunykyaikaista miinasodankäynnin erikoisalusta, joita voidaan käyttää talousvyöhykkeemme valvontaan.Sen lisäksi uusilla aluksilla olisi myös kyky valvoa itse putkilinjan turvallisuutta tietysti täysimääräistä korvausta vastaan. Jos tällainen toiminta on vierasta Merivoimille niin alukset tai osa niistä voitaneen alistaa valvontatehtävällä Rajavartiolaitokselle, joka voi myydä valvontapalvelujaan kuten se on jo tehnyt korvausta vastaan Kanariansaarilla ja Välimerellä.

Kunnioitetut sotiemme veteraanit, arvoisat veteraanisukupolven edustajat, hyvät kuulijat!

Siniristiliput liehuvat saloissaan kautta Suomen merkkinä siitä, että tänään vietämme kahdettakymmenennettä neljättä kertaa kansallista veteraanipäivää. Tänä vuonna Veteraanipäivän tunnus on ”Kuule tuhannet tarinat!”, ”Hör tusentals berättelser!”. Tarinat 65-vuotta sitten päättyneistä sodistamme ovat kantaneet tähän päivään viestittäen suomalaisen yhteiskunnan identiteettiin läheisesti kuuluvista veteraanisukupolven uhrausten ja työn arvostuksesta ja kansalaisten maanpuolustustahdosta. Sen lisäksi, että kansallisena veteraanipäivänä muistamme sotaveteraaniemme äärimmäisiä ponnisteluja ja kaikkensa antaneita sankarivainajiamme, niin haluamme yhdessä veteraanien kanssa julistaa kansakunnan yhteen hiileen puhaltamisen merkitystä ja iloamme siitä, että olemme saaneet elää sotien jälkeen rauhantilassa, yhteiskuntaamme ja hyvinvointiamme rakentaen. Kansallinen veteraanipäivä muistuttaa meitä siitä, että Suomen itsenäisyys ja vapaus eivät ole itsestäänselvyys. Sen ilmaisi myös Mannerheim Talvisodan päiväkäskyssään todeten sodan olleen vain itsenäisyystaistelun jatkoa.

Viime sodissa kuoli 95 000 suomalaista, joista 90.000 kaatui sotatoimissa. Useimmat heistä olivat nuoria miehiä, monet perheellisiä. He joutuivat taisteluun isänmaan puolesta kesken tulevaisuuden suunnitelmiaan. 400.000 karjalaista menetti kotinsa ja kotiseutunsa. Tänään joukossamme on noin 66 000 veteraania. Sotaorpoja on lähes yhtä paljon, noin 60.000. Veteraaniemme keski-ikä on yli 86 vuotta. Sotaleskiä meillä Suomessa on vielä vajaat 4000 ja heidän keski-ikänsä on jo yli 85 vuotta.

Kiitos itsenäisyyden ja vapauden säilyttämisestä kuuluu niin rintamasotilaille, lotille, tuki- ja huoltohenkilöstölle ja kotijoukoille yhtä hyvin kuin kotiseuduilla uurastaneille naisille ja äideille, jotka perheidensä lisäksi vastasivat monista rintamille lähteneiden miesten töistä. Tänään osoitamme parhaiten kunnioitusta veteraaniemme työtä kohtaan tekemällä heidän nykyarkensa mahdollisimman hyväksi elää ja vaalimalla heidän kallista perintöään..

Veteraanimme ovat vakuuttaneet meille, että sota on pahinta, mihin kansakunta voi joutua ja toivovat, ettei sotaa enää koskaan syttyisi.. Joskus on kuitenkin tilanteita, jolloin rauhaa ei voida ylläpitää millä hinnalla hyvänsä. Yksinkertaisesti ei ole vaihtoehtoja – jos mieli pitää kiinni omastaan. Syksyllä 1939 Suomi oli pakkotilanteen edessä. Jouduimme 70 vuotta sitten päättyneeseen talvisotaan yksin, varusteluohjelmat pahasti keskeneräisinä. Suomalainen demokraattinen yhteiskuntajärjestys, koko kansan maanpuolustustahto, poliittisen johdon joskus epärealistinenkin peräänantamattomuus sekä Mannerheimin sotilaallinen ja turvallisuuspoliittinen kokemus antoivat lujan perustan torjua NL:n vaatimukset. Kansan luottamus demokraattisesti valittuihin johtajiimme, veteraanien ja koko veteraanisukupolven äärimmäiset ponnistukset turvasivat vapautemme. Maailma seurasi hämmästyneenä pienen Suomen taistelua.

Tämän päivän sodanvastaisten liikkeiden ja isänmaan puolustukseen nurjasti suhtautuvien ajatus rauhasta millä hintaa hyvänsä tai itsestään selvyytenä olisi tiennyt itsenäisyyden ja vapauden menettämistä. Itsenäisyystaistelumme ja kansalaissodan raakuuksien kauhistelu silloin, epätoivoisine rauhanvetoomuksineen olisi syössyt kansamme vuosikymmenien kurjuuteen. Kun käsky kävi, sodan oikeutusta ei kyselty. Kirkoissa piispat ja papit johdattivat kotirintaman seurakuntalaiset rukoilemaan korkeimman siunausta ja varjelusta rintamilla taisteleville joukoille.

Neuvostoliitolla oli tarkoitus toteuttaa kesällä 1939 laatimansa suunnitelma uudestaan syksyllä 1940. Suurvalta-asetelmat muuttuivat kuitenkin dramaattisesti. Kytkeäkseen Suomen idän hyökkäykseensä Saksa tarjosi Suomelle asetoimituksia ja esitti joukkojensa kauttakulkuoikeutta Suomen kautta Pohjois-Norjaan. Suomi oli vaikean ratkaisun edessä. Oli joko hyväksyttävä tarjous tai jouduttava heikosti aseistettuna ja talvisodan uuvuttamana sotaan - jälleen yksin. Vaikeassa tilanteessa tarjous hyväksyttiin. Se kytki Suomen yhteistyöhön Saksan kanssa. Samalla taakkamme keveni saksalaisten ottaessa vastuun Pohjois-Suomen puolustamisesta. Suomi pyrki saamaan takaisin talvisodan seurauksena menettämänsä alueet sekä hankkimaan puolustuksen vaatimaa syvyyttä. Pitkä sota huipentui kesällä 1944, kun Suomi saavutti äärimmäisin ponnistuksin elintärkeän torjuntavoiton. Sen ansiosta sodan tärkein tavoite, Suomen itsenäisyys säilyi.

Jatkosodan välirauhan ehtojen mukaan Suomen tuli riisua maassa olevat saksalaisjoukot aseista. Onneksi se pystyttiin hoitamaan suomalaisten omin voimin. Talvisodan lopputulos, vaikkakin katkeran rauhan varjostamana oli antanut pitävän pohjan jatkosodan torjuntataisteluille kesällä 1944 ja myös riittävän itseluottamuksen saattaa loppuun Lapin sota.

Sodan jälkeen, kylmän sodan aikana jatkuivat ponnistelumme ulkopolitiikan ja diplomatian rintamilla osoittamaan niin lännelle kuin idällekin tahtomme kuulua edelleen läntiseen kulttuuripiiriin ja markkinatalouteen. Rautaesiripun kaaduttua 1980- 90-lukujen vaihteessa ja vapauduttuamme Pariisin rauhansopimuksen rajoitteista aloimme voimistaa Eurooppa-suuntaustamme. Sodan jälkeen alkaneet verhotut ja varovaiset integraatiopyrkimyksemme läntisiin talousrakenteisiin vauhdittuivat. Yhteistyömme lännen demokratioihin ja markkinatalouteen sekä euroatlanttisiin turvallisuusrakenteisiin tiivistyivät.

Tänään, Kansallisena veteraanipäivänä on hyvä tarkastella hieman myös Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan nykyisiä näköaloja. Valtioneuvosto antoi viime vuonna turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon eduskunnalle. Siinä linjataan Suomen lähivuosien turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa ja todetaan, että Euroopan Unionista on tullut yhä keskeisempi tekijä myös Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan tukiverkkona. Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskeiset tavoitteet ovat Suomen itsenäisyyden varmistaminen sekä suomalaisten turvallisuuden, hyvinvoinnin ja perusarvojen edistäminen. Vaikka meillä on vahva luottamus elinympäristömme turvallisuuteen emme voi sulkea silmiämme maailmanlaajuisilta, kansainvälisiltä uhkilta ja riskeiltä. Monissa eurooppalaisissa ja kansainvälisissä yhteyksissä osallistumme globaalien kriisien niin poliittisten, sotilaallisten kuin taloudellistenkin kriisien hallintaan unohtamatta avustustehtäviä luonnonkatastrofien kohdealueilla. Jos kansainvälisen yhteisön poliittiset, diplomaattiset tai muut sovitteluyritykset eivät hillitse ihmisyhteisöjen välisiä kriisejä astuvat kuvaan sotilaat, sotilastarkkailijat, rauhanturvaajat tai kriisinhallintajoukot. Heidän tehtävänsä on antaa turvaa siviiliasujaimistolle ja tukea kriisialueen yhteiskunnan ehkä olematontakin hallintoa ja toimivuutta.

Työ edellyttää laajaa yhteistyötä kansallisten ja kansainvälisten järjestöjen ja organisaatioiden kanssa. Niiden tehtäviä sodan runtelemilla alueilla ovat jälleenrakentaminen sekä kriisivaltion hallinnon ja instituutioiden uudelleen perustaminen. Näin tapahtuu esimerkiksi Kosovossa, missä hiljattain itsenäistyneen valtion hallintoa ja jälleenrakentamista suomalaisetkin rauhanturvaajat ovat olleet tukemassa. Afganistanissa painopiste on turvallisuustilanteen vakauttamisessa sisällissodan omaisissa oloissa samaan aikaan kun vastuuta yhteiskunnan toiminnasta annetaan yhä enemmän paikallisille toimijoille. Tshadista Afrikasta olemme muutaman vuoden ponnistelujen jälkeen toukokuussa vetäytymässä osallistumisemme edellytysten siellä loputtua.

Kylmän sodan jälkeen maailma ympärillämme on muuttunut perinpohjaisesti mutta Suomen poliittis-maantieteellinen asema ei ole muuttunut. Venäjä on itäinen naapurimme, jonka kanssa meillä on runsaat 1200 kilometriä yhteistä EU:n rajaa. Venäjä on yhteiskunnallista järjestelmäänsä myöten muuttunut markkinatalouden suuntaan mutta sen demokratiakehitys muistuttaa pikemminkin menneiden Venäjän imperiumien hallintokulttuuria kuin läntistä demokratiakäsitystä. Demokratian juurtuminen on pitkä prosessi ja voimme vain toivoa, että Venäjä on tulevaisuudessa aidon demokraattinen, ihmisoikeuksia kunnioittava oikeusvaltio, vakaa ja yhteistyöhakuinen maa. Alussa mainitun selonteon sisältöön on vaikuttanut sen valmistelun aikana käyty Georgian sota, joka osoitti Venäjän tarvittaessa käyttävän asevoimiaan turvallisuusintressiensä ajamiseen lähialueillaan. Silti Venäjän ei turvallisuuspoliittisessa keskustelussamme nähdä olevan Suomelle sotilaallinen uhka. Suursodan tai laajamittaisen kriisin vaaraa ei tänään ole näköpiirissä lähialueillamme.

Venäjän helmikuussa julkaisema sotilasdoktriini antaa kyllä ymmärtää, että sen reuna-alueiden kuten esimerkiksi Suomen ja Baltian maiden on syytä huolehtia taloudellisesta ja sosiaalisesta vakaudestaan ja puolustuskyvystään. Ei ole syytä antaa naapurien puuttua asioihimme tällaisten asioiden laiminlyöntien verukkeilla.

Viime vuoden selonteossa mainittu laajan turvallisuuden käsite heijastuu Puolustusvoimien lakisääteisissä tehtävissä, joista keskeisin on oman maan puolustaminen. Toisena tehtävänä on tukea muita viranomaisia tilanteessa, jossa ei ole kysymys kaikkia sotilaallisia voimavaroja vaativista tehtävistä. Kolmas tehtävä on aiemmin mainitut kansainväliset kriisinhallintatehtävät. Muille viranomaisille annettavaan virka-apuun ja ulkomaantehtäviin käytetään pääsääntöisesti kansallisen puolustuksen välineistöä, jonka kehittämisessä kansallisen puolustuksen näkökulman tulisi olla ensisijainen.

Puolustuskyvyn rakentamisessa ja hankinnoissa ei voida elää vain tätä päivää eikä ajelehtia poliittisten suhdanteiden mukana. Tähtäin pitää olla vuosikymmenien päässä. Puolustussuunnittelussa pitää varautua pahimpaan ja yrittää hahmottaa mitä se pahin voisi olla vuosikymmenienkin päästä. Pääosa tämän päivän asejärjestelmistä ja puolustusjärjestelmästä välineineen ovat käytössä vielä 2020-luvulla ja tämän päivän päätöksien perusteella rakennettavat järjestelmät ovat käytössä pitkälle 2030-luvulla.

Kriisinhallintaamme kaukaisilla alueilla perustellaan mm. humanitäärisillä - ja ihmisoikeuskysymyksillä, hyväksymiemme yleismaailmallisten arvojen puolustamisella, ulkopoliittisen profiilimme nostolla, PV:n sotakokemuksen hankkimisella tai Nato- yhteensopivuuden kehittämisellä. Eräänä ulkopoliittisena perusteena on Atlantin takaisten suhteidemme vahvistaminen. Riippuu puhujan poliittisesta suuntautuneisuudesta, asemasta ja nato-jäsenyyteen suhtautumisesta mitä perusteita korostetaan. Pääasia on, että vastaamme omasta suhteellisesta osuudestamme, kansainvälisen yhteisön globaalin turvallisuuden rakentamisessa ja rauhanponnisteluissa pitäen mielessä kansalliset arvomme ja voimavaramme sekä periaatteen, että voima ei korvaa diplomatiaa, mutta otollisissa oloissa se voi tukea diplomatiaa löytämään poliittinen ratkaisu. Toinen hyvä lähtökohta läntisiä arvoja ja demokratiaa vietäessä vieraisiin kulttuureihin on kysyä myös mitä kriisialueilla asuvat ihmiset itse tahtovat ja voiko meidän demokratiakäsityksemme sellaisenaan sopia eksoottisiin kulttuureihin.

Edellä mainitussa puolustusselonteossa alleviivataan edelleen kansallista, uskottavaa puolustuskykyä. Meidän oloissamme se edellyttää yleistä asevelvollisuutta ja puolustusjärjestelmää, joka kattaa koko maan. Asevelvollisuuteen nojaavan puolustusjärjestelmän perusta on kansalaisten maanpuolustustahto. Veteraanisukupolven jälkeen tulevien sukupolvien maanpuolustustahdon uskotaan lepäävän myös toimivan asevelvollisuusjärjestelmän varassa.

Asevelvollisen reservin yhä pienentyessä ja veteraanisukupolven vääjäämätön poistuminen keskuudestamme huolettaa maanpuolustusyhteisöä. Puolustusvoimien lisäksi huolta kansalaisten maanpuolustustahdon ylläpitämisestä kantavat laajat maanpuolustuspiirit ja yksityiset kansalaiset – veteraanitkin ovat kuulolla. Maanpuolustustahtomme korkeaa tasoa selittää asevelvollisuuden lisäksi suomalaisten kansainvälisestikin korkea kansalaisjärjestöjen toiminta maanpuolustusaatteellisine ja isänmaallisine tavoitteineen.

Samaan aikaan kun Puolustusvoimien kotimaan puolustuksen voimavaroja on leikattu jo pari vuosikymmenen kuluessa niin aivan viime aikoina vapaaehtoinen maanpuolustustyö on saanut uutta puhtia. Yhä enemmän puolustukseen tarkoitettuja voimavaroja on suunnataan ulkomaantehtäviin. Uusien huipputekniikalla varustettujen asejärjestelmien ja joukkojen kapeata kärkeä esitellään julkisuudessa vaikka koko maan puolustamiseen tarvittavat voimavarat kapenevat. - Meillä ei ole Mannerheimiä, joka ennen talvisotaa vaati maanpuolustukselle voimavaroja lintukodossa eläviltä päättäjiltämme.

Viimevuoden alusta lähtien sadattuhannet reserviläiset ovat olleet ymmällään, pudottuaan pois sodanajan Puolustusvoimien kokoonpanoista. Vapaaehtoinen maanpuolustustyö ei korvaa lakisääteisen asevelvollisuuden tuoman vastuun poistumista reserviläisen mielestä. Muutama vuosi sitten kertausharjoitusten ajaminen pariksi vuodeksi nolla tasolle vieraannutti reserviä kertausharjoituksista. Työkiireet ovat yhä useammin harjoituksista poisjäännin syinä. Houkuttelevan helpon siviilipalvelusvaihtoehdon myötä koulutettu asevelvollisten reservi pienenee kiihtyvällä vauhdilla johtaen väistämättä, ilman poliittisia päätöksiäkin sodan ajan reservin kutistumiseen. Kaiken lisäksi siviilipalvelusreserville ei ole suunniteltu eikä laadittu selkeitä kriisiajan tehtäviä eikä niihin varautumiseksi kertausharjoituksia. Tästä syystä sotilaskoulutettua reserviä joudutaan käyttämään mitä erilaisimpiin siviiliviranomaisten tukitoimintoihin esimerkkinä Nokian vesikriisi.

Turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa selonteossa Suomi pitää viimevuosina uutissivuja hallinnutta Natoa yhtenä keskeisenä turvallisuusyhteistyön alalla toimivana järjestönä ja poliittisena toimijana. Me seuraamme tiiviisti Naton toiminnassa ja tehtävissä tapahtuvaa kehitystä sekä Naton yhteistyöverkoston laajentumista. Naton yhteistyön kehittyminen Euroopan unionin ja muiden kansainvälisten ja alueellisten järjestöjen kanssa on Suomelle tärkeää. Selonteossa ei perätä Nato-jäsenyyttä vaikka sen painotukset jäsenyyden suuntaan ovatkin edellistä selontekoa hieman voimakkaammat. Jäsenyydelle ei sanota ehdotonta eitä, vaan jäsenyys voi olla mahdollinen joskus myöhemmin, jos sellaiseen vakaan harkinnan jälkeen joskus päädytään. Silloin asiasta pitää olla poliittisen johdon ja pääosan kansan yksimielisyys.

Arvoisat veteraanit, hyvät kuulijat!
Kun valtioneuvosto nimesi vuonna 1986 veteraanijärjestöjen aloitteesta huhtikuun 27. päivän kansalliseksi veteraanipäiväksi ja yleiseksi liputuspäiväksi haluttiin laajojen kansalaispiirien sekä erityisesti nuorten ottavan vastaan tämän veteraanien perintöä kunnioittavan päivän. Monissa kunnissa päivän ohjelmaa on kevennetty nuoria palvelevalla tavalla siten, että he voivat osallistua päivä ohjelman suunnitteluun ja toteuttamiseen. Jo keski-ikään ehtineet veteraanien lapset ja heidän lapsensa ovat kiinnostuneita isiensä, äitiensä, mummiensa ja vaariensa raskaista sodan vuosista ja jälleenrakentamisen vaiheista. Monien meidän osalta ovat vanhempamme vieneet nuo kokemukset jo hautaan. Veteraanien perintöä taltioineet lähteet, kirjallisuus ja erilaiset dokumentit ovat myöhemmin ainoa keino tuon arvokkaan tiedon hankkimiseksi ja edelleen nuoremmille sukupolville välitettäväksi. Veteraanien arvokas perintö ja heidän kertomansa tuhannet tarinat takaavat sen, että Teidän työtä, hyvät veteraanit, ei unohdeta. Veteraanisukupolven esimerkki ja perintö olkoon ohjaamassa myös tulevien sukupolvien työtä itsenäisessä Suomessa.

Tunnisteet: kansallinen veteraanipäivä

Aluksi kiitän kutsusta. On kunnia puhua tänään veteraanien ja koko veteraanisukupolven elämää aikanaan järisyttäneen, 70 vuotta sitten päättyneen talvisodan muistopäivänä.

Kunnioitetut sotiemme veteraanit, arvoisat jälleenrakentaja sukupolven edustajat, hyvä juhlaväki!

Kaksi päivää sitten, torstai-iltana 11.maaliskuuta oli kulunut 70 vuotta Moskovassa tapahtuneesta, pääministeri Risto Rytin johtamasta, puolitoista tuntia kestäneestä rauhanneuvotteluvaltuuskunnan neuvottelusta Molotovin kanssa. Seuraavana aamuna 12.3. kello viiden jälkeen tuli Moskovasta viesti, että NL:n asettamat ehdot oli hyväksyttävä. Aselepoon suostutaan vasta, kun sopimus on allekirjoitettu. Kohta sen jälkeen neuvotteluvaltuuskunta pyysi valtakirjaa rauhansopimuksen allekirjoittamista varten. Hallituksen istunto alkoi kello yhdeksän. Käydyn keskustelun jälkeen valtakirjaa allekirjoittaessaan presidentti Kallio lausui: ”Kuivukoon käteni, joka on pakotettu tällaisen paperin allekirjoittamaan”. Me tiedämme, että muutaman kuukauden kuluttua presidentti sai sairaskohtauksen, joka halvaannutti hänen oikean kätensä. Ennen vuoden loppua hän menehtyi Helsingin rautatieasemalla Mannerheimin käsivarsille.

Näitä kiihkeiden neuvottelujen ja nopeiden päätösten päiviä oli edeltänyt raskaat talvisodan kuukaudet. Neuvostoliitto oli aloittanut 30 marraskuuta 1939 Stalinin johdolla sotatoimet ylittäen itärajamme koko sen pituudelta ja pommittaen samana päivänä tuhoisasti 16 paikkakuntaa, Helsinkiä kahdesti. Hyökkäys alkoi oikeudettomasti ja rikollisesti julistamatta sotaa, rikkoen Suomen ja Venäjän välillä voimassa olleen hyökkäämättömyyssopimuksen, Tarton rauhansopimuksen ja sopimuksen rajaselkkausten selvittämisestä. Pommikoneiden saapuessa Helsingin ylle ja ensimmäisten pommien kohta pudotessa tuhoisin seurauksin kuultiin hallituksen taholta kommentteja kysymyksessä olevan vain hermosodan. Turku kohtasi talvisodan aikana 61 erillistä pommituskertaa, joissa sai surmansa 52 henkilöä pääasiassa siviilejä. Johtavat ministerit pitivät sodan alkamista yllätyksenä, kun taas Paasikivi neuvoi, että ennusmerkit olivat luettavissa jo kuukausia sanomalehdistä ja kuultavissa radiosta. Vuosien puolustuspoliittisen lyhytnäköisyyden seuraukset alkoivat realisoitua. Suomen kansan edessä olivat raskaat 105 kunnian päivää.

Koko Suomen valtaamiseksi tehty suunnitelma paljastui sodan ensimmäisissä taisteluissa. Lieksan seuduilla suomalaiset onnistuivat saamaan haltuunsa kaatuneen venäläispolitrukin ilmakuvakartan. Kartasta paljastui Neuvostoliiton Suomen katkaisusuunnitelma. Myöhemmin löytyi lisää todisteita suunnitelmasta miehittää koko maa. Niissä muun muassa varoitettiin ylittämästä länsirajaa ja annettiin ohjeita toiminnasta vallatussa Helsingissä. Vihollisen operaatioajatuksena oli Hyökätä Karjalan kannaksen läpi Viipuriin ja edelleen Helsinkiin, katkaista Suomi hyökkäämällä maan kapeimmalta kohdalta Ouluun ja hyökätä Petsamoon tavoitteena edetä Rovaniemelle ja edelleen Ruotsin rajalle. Sodan päämäärä oli vaihtaa Suomen laillinen hallitus ystävällismieliseen ja rauhaa rakastavaan Terijoen hallitukseen. Neuvostoliitto ilmoitti käyvänsä sotaa valkosuomalaisia kapinallisia joukkoja vastaan ja kieltäytyi neuvottelemasta Risto Rytin 1. joulukuuta muodostaman hallituksen kanssa. Hyökkäykset torjuttiin kaikilla rintamilla kunnes 11. helmikuuta alkoi venäläisten massiivinen, tappioista välittämätön yleishyökkäys. Summassa kovia kokeneen JR 14:n vastahyökkäys menetetyn pääpuolustuslinjan takaisin-valtaamiseksi alkaa 13.2. klo 6.30. Hyökkäys kilpistyi murskaavan ylivoiman edessä. Hyökkääjä sai iltapäivällä murron Lähteen lohkolla. Helmikuuta 15. Mannerheim teki raskaan päätöksen jättää vahvimmin varustettu linja Summassa. Sitkeät viivytystaistelut jatkuivat helmi- maaliskuun pakkasissa aina sodan loppuun, Moskovan rauhaan saakka. Viipurin eteläiset osat olivat vihollisen hallussa mutta itse kaupunki oli suomalaisten hallussa rauhantekoon saakka ja Viipurin linnan tornissa liehui edelleen Suomen lippu. Suomi suruliputti maanlaajuisesti. Yleistä hämmennystä lisäsi vielä sellaistenkin alueiden menetykset, joilla ei oltu edes taisteltu.

Kun talvisota syttyi ulkopolitiikkamme johtava ajatus oli ollut torjua vihollisen hyökkäykset ja näin luoda edellytykset rauhan neuvotteluille. Tiedämme, että sellaisia mahdollisuuksia ei ollut, koska NL:n suunnitelmissa oli valloittaa koko Suomi.. Suurhyökkäyksen murskaavan ylivoiman torjunta nosti kaatuneiden päivittäisen lukumäärän monina päivinä yli puoleen tuhanteen, joinakin aina tuhanteen kaatuneeseen. Voimamme koko ajan vähetessä Tanner matkusti salassa Tukholmaan tarkoituksella pyytää apua Ruotsilta. Ennen laivaan astumista Turussa hänelle välitettiin ennakkotiedot ankarista rauhanehdoista. Ruotsi hallituksen torjuttua avunantamisen alettiin vakavasti harkita avunpyyntöä länneltä. Avunpyynnön lähettämistä lykättiin koska tiedettiin Norjan ja Ruotsin kielteinen kanta läpikulkuun ja epäiltiin, että Britannian ja Ranskan joukkojen saapuminen alueellemme olisi tuonut suurvaltojen välisen sodan Suomen maaperälle.

Osasimmeko sitten varautua tulevaan sotaan. Miten tulkitsimme eurooppalaista turvallisuuspoliittista kehitystä ennen sotaa. Mannerheim uskoi jo 30-luvun alussa Stalinin diktatuurin ja Hitlerin valtaannousun johtavan Euroopan poliittisen kehityksen kohti konfliktia. Meillä poliittinen vaalikauden tähtäin ja poliitikkojen kansainvälisen politiikan tuntemus eivät yltäneet näin syvälliseen ja pitkäjänteiseen arviointiin. Haluttiin sälyttää vastuu puolustusvalmiuden perään katsomisesta jollekin epäpoliittiselle asiantuntijalle. Mannerheim oli juuri oikea henkilöä tähän tehtävään. Vuonna presidentti 1931 Svinhufvud kutsui siviilielämään vetäytyneen Mannerheimin puolustusneuvoston puheenjohtajaksi. Myöhemmin presidentti määräsi, että puolustusneuvoston puheenjohtajalla oli oikeus antaa sotaväen päällikölle ohjeita, jotka koskivat operatiivisia valmisteluja sodan varalle. Mannerheim ei pitäytynyt vain operatiivisissa valmisteluissa vaan esitti hankintoihin ja kehittämiseen liittyviä vaatimuksia maan poliittiselle johdolle.

Näin jälkeenpäin historian lehdiltä muodostuu kuva, että sisäpoliittiset jännitteet olivat ohjailleet ulko- ja turvallisuuspolitiikkaamme. Mannerheim näyttää ymmärtäneen tulevan uhkan. Asioita seuraavat suomalaistahot, maanpuolustusyhteisö, vapaaehtoinen maanpuolustuksen kenttä, suojeluskunnat, Lotta- järjestö ja pääosa reservistä, joka oli koulutettu itsenäisen Suomen puolustusvoimissa olivat myös huolestuneita tilanteesta. Poliittiset äärilaidat sen sijaan joko uhosivat tai vähättelivät uhkaa. Juhannusalusviikolla 1939 Mannerheim päätyi tilannekatsauksessaan sellaiseen johtopäätökseen, että elimme varustautumisen kannalta viimeisiä viikkoja. Hänen mukaansa sota syttyy millä hetkellä hyvänsä, ja sen jälkeen aseita ei maailmalta olisi enää saatavissa. Hänen esityksiään ei kuitenkaan juurikaan noteerattu, ennen kuin oli jo liian myöhäistä.

Kesällä 1938 alkaneet NL:n rajatarkistusvaatimukset ja Euroopan poliittisen tilanteen kiristyminen näkyivät kansainvälisen politiikan eurooppalaisessa uutisoinnissa. Poliittinen eliittimme oli kuitenkin luottavainen kansainväliseen asemaamme. Kesän kääntyessä syksyyn 1939 monen tavallisen suomalaisen ajatuksissa alkoi kuitenkin elää huoli sodan mahdollisuudesta. Sitten putosi uutispommi. Elokuun 23. ja 24. välisenä yönä 1939 Suomen Tietotoimisto välitti Berliinin radion yöllä antaman ilmoituksen, että Saksan ja Neuvostoliiton välillä oli solmittu hyökkäämättömyys- sopimus. Joissakin poliittisissa piireissä tunnettiin valheellista helpotusta. Nyt ei Neuvostoliitolla olisi tarvetta pelätä Saksan hyökkäystä Leningradiin Suomen alueen kautta. Huhuttiin kuitenkin, että hyökkäämättömyyssopimuksessa olisi päästy yhteisymmärrykseen muustakin kuin pidättäytymisestä vihamielisistä toimista toisiaan kohtaan. Ilmassa oli epäilyksiä. Saksan suurlähettiläs kertoi muunnettua totuutta ulkoministeri Erkolle, ettei Suomi liity millään tavalla kyseiseen sopimukseen. Erkko uskoi häntä eikä omaa Washingtonin lähettilästämme, joka oli sähköttänyt, että Hitler oli luovuttanut meidät Neuvostoliiton etupiiriin.

Toinen maailmansota alkoi 1.9. Hitlerin hyökättyä Puolaan ja Stalinin liittyessä saaliin jakoon etupiirijaon mukaisesti. Viro, Latvia ja Liettua taipuivat tukikohtavaatimuksiin. Neuvostoliitto esitti yhä tiukemmin aluevaatimuksia Leningradin turvallisuuteen vedoten. Vaikka poliittisessa johdossa ei uskottu Neuvostoliiton hyökkäävän, maassa toteutettiin lokakuussa Mannerheimin esityksestä armeijan tosiasiallinen liikekannallepano, ylimääräiset harjoitukset, YH. Kutsut toimitettiin reserviläisille 6.10. alkaen. Varsinainen YH toteutettiin kahdessa vaiheessa siten, että ensin perustettiin suojajoukot. Tämän jälkeen mobilisaatiota jatkettiin tavoitteena varsinainen liikekannallepano. Ylimääräiset harjoitukset mahdollistivat sodanajan joukkojen muodostamisen vaivihkaa. Julkisen liikekannallepanon ei haluttu kiristävän tilannetta entisestään. Monet sotilasasiamiehet ja ulkomaiset tarkkailijat ihmettelivät miten tuo temppu tehtiin niinkin salassa. Talvisodan aattona Paasikiven johdolla käytyjen Moskovan neuvottelujen lähtökohdat olivat vaikeat. Valtuuskunta oli poliittisesti kattava. Viimeisissä neuvotteluissa vasemmiston takuumiehenä oli Tanner. Koko Suomi koki yhteiskuntansa oikeudettomasti uhatuksi. Tiedotusvälineissäkin viime kuukausina nähdyt dokumentit, kirjoitukset ja tutkimukset kertovat kansan puolustustahdon tiivistyneen paineen alla. Puhutaan talvisodan ihmeestä.

Talvisodan ihmeen perusta oli rakentunut 20 - 30-luvun itsenäisen Suomen omaehtoisen rakentamisen myötä mutta myös kasarmeilla, missä yleinen asevelvollisuus saattoi yhteen eri yhteiskuntaluokat. Vaikka sotaväen kasarmi- ja kurinpidon kulttuuri erosivatkin metsäsavotoilla kämppäkuriin tottuneen, sotilaspukuun pukeutuneen kansalaissotilaan tai kannakselaisen pienviljelijän, Väinö Linnan kuvaaman, jatkosodassa taistelleen Väinö Rokan käsityksistä, niin rintamilla kaikki joutuivat tekemään kompromisseja yhteenkuuluvuuden ja joukon hyväksi. Poliittisessa ja sotilasjohdossa sekä liikekannallepanosta vastaavissa suoritusorganisaatioissa jännitettiin miten kattavasti reserviläiset saapuisivat perustamispaikoille. Käytännöllisesti katsoen palvelukseen astuivat kaikki käskyn saaneet reserviläiset. Käpykaartilaisia ei talvisodan aikana ollut. Kansan puolustustahto oli kasvanut NL:n painostuksen alla poliittista ja sotilasjohtoakin yllättäneellä tavalla.

Puolustusvoimien puutteellinen varustus herätti epäilyjä talvisodan armeijan suorituskyvystä. Monissa tutkimuksissa on todettu, että kansalaisten puolustustahto ja edellä mainittu reserviläisten ryhmäkiinteys ja epävirallinen kurijärjestelmä selittävät ainakin toisen puolen talvisodan niukasti varustellun armeijan suorituskyvystä, armeijan, jonka valmius ja sotataito olivat heikosta varustelusta huolimatta korkealla tasolla. Sodassa toimi armeija, jossa jokaisella toimijalla oli henkistä ja fyysistä liikkumavaraa – mahdollisuus jopa purnata.. Epäsotilaalliselta näyttävä etulinjan sotilas, joka kyseenalaisti muodollisen kurin ja äkseeraukset täytti tehtävänsä viimeistä piirtoa myöten liian monien joutuessa antamaan äärimmäisen uhrinsa isänmaalle. Sotilaskoulutuksessa oli annettu perusteet aseenkäyttöön ja toimintaan joukon osana. Elämän ympäristö oli antanut suomalaisille reserviläisille valmiudet säilyttää käsittämättömällä tavalla toimintakykynsä talvisodan pakkasissa. Johtajilla, upseereilla ja aliupseereilla oli tukenaan yksimielinen joukko. Neuvokkaiden ja rohkeiden yksilötaistelijoiden esimerkki innosti ja tuki joukon kiinteyttä ja joukon päättäväistä suuntaamista taistelun ratkaisukohtiin.

Tänään sotatieteen tutkijat puhuvat voiman suuntaamisesta vastustajan voiman lähteisiin, henkisen ja fyysisen voiman ytimiin. Talvisodan torjuntataistelujen iskut tuhottuine motteineen vaikuttivat paitsi vihollisen fyysisen sotilaallisen voiman ratkaisevaan kulumiseen niin se vaikutti myös vihollisen henkisiin ja poliittisiin voimanlähteisiin sotanäyttämön, Leningradin sotilaspiirin korkeissa esikunnissa yhtä hyvin kuin Kremlinkin ytimissä. Kun Suomen armeija oli torjunut kaikki hyökkäykset rajoillamme talvisota alkoi saada ennennäkemätöntä kansainvälistä huomiota. Helsingin olympialaisten valmisteluja Suomeen tulleista urheilureporttereista tuli sotareporttereita. Pohjoismaat ja länsivallat alkoivat huolestua itsekkäistä syistään Suomen kohtalosta. Stalinkin joutui unohtamaan Kuusisen hallituksen. .

Viime vuonna Veteraanipäivän tunnus oli ”aika kantaa viestiä – Tiden bär budskapet”. Tunnus viestittää suomalaisen yhteiskunnan identiteettiin läheisesti kuuluvista veteraanisukupolven uhrausten ja työn arvostuksesta ja kansalaisten maanpuolustustahdosta. Käymämme talvisota muistuttaa siitä, että taistellen saavutettu itsenäisyys ja vapaus eivät olleet itsestäänselvyys. Sen ilmaisi myös Mannerheim Talvisodan päiväkäskyssään todeten sodan olevan vain itsenäisyystaistelun jatkoa. Syksyllä –39 olivat vaihtoehdot vähissä ja marraskuun lopulla niitä ei ollut enää lainkaan jos mieli pitää kiinni alueellisesta koskemattomuudesta ja itsenäisyydestä. Tämän päivän sodanvastaisten liikkeiden ja isänmaan puolustukseen nurjasti suhtautuvien ajatus rauhasta millä hintaa hyvänsä ja itsestään selvyytenä olisi tietänyt itsenäisyyden ja vapauden menettämistä. Itsenäisyystaistelun ja sodan raakuuksien kauhistelu epätoivoisine rauhanvetoomuksineen olisi syössyt kansamme vuosikymmenien kurjuuteen. Kun käsky kävi, sodan oikeutusta ei kyselty. Kirkoissa rukoiltiin korkeimman siunausta ja varjelusta rintamilla taisteleville joukoille.

Suomi kävi kolme sotaa: talvisodan, jatkosodan ja Lapin sodan. Veteraanimme ovat vakuuttaneet meille, että sota on pahinta, mihin kansakunta voi joutua ja toivovat, ettei sotaa enää koskaan syttyisi. He eivät syyttele ketään sotaan joutumisesta, he eivät ole katkeria sodalle uhratuista vuosistaan. He uskovat, ja sen me olemme heille velkaa, että Suomen kansa on valmis puolustamaan tätä maata tulevaisuudessakin. Kiitollisina, kunnioitusta ja surua tuntien he muistavat kaatuneita aseveljiään. Talvisodassa kaatui 26.662 sotilasta ja 43.557 haavoittui. Tuhat siviiliä sai surmansa sotatoimien kohteina. Kaiken kaikkiaan viime sodissa kuoli 95 000 suomalaista, heistä 90.000 kaatui sotatoimissa. Monet heistä olivat perheellisiä. Sotaleskien määrä oli n. 30.00 ja noin 55 000 lasta jäi sotaorvoksi. yli 400.000 karjalaista menetti kotinsa ja kotiseutunsa. Monet kaatuneista olivat nuoria miehiä, jotka joutuivat taisteluun isänmaan puolesta kesken tulevaisuuden suunnitelmiaan.

Talvisodassa taisteli yhtenäinen kansa. Armeija edessä, lotat, sotilaskotisisaret ja tukijoukot lähellä joukkoja, naiset ja äidit vastasivat kodinhoidon lisäksi rintamilla taistelevien miesten töistä, eläkeläiset, mummot ja vaarit palasivat yhteiskunnan eri tehtäviin, koululaiset ottivat vastuuta perheiden toimissa tai työskentelivät koulun jälkeen talkootöissä. Kudottiin sukkia ja ommeltiin lakanoista lumipukuja kireiden pakkasten kourissa taisteleville sotilaille. Kotirintamilta lähetetyt kirjeet ja paketit tavoittivat etulinjankin sotilaat, jotka puolestaan kirjeissään kertoivat pärjäävänsä ja valoivat uskoa rakkaimmilleen kotirintamilla. Kaikille löytyi tehtäviä. Nykykieltä käyttäen kansa oli verkottunut tiiviisti yhteisen vaaran edessä.
Sotiemme aikainen 4000 asukkaan Lieto kantoi oman vastuunsa sodissamme. Lietolaisten osuudesta kerrotaan lietolaisten sotaveteraanien matrikkelissa erinomaisella tavalla Liedon sotaveteraaniyhdistyksen varapuheenjohtajan Jaakko Säterin kirjoitus ”lietolaisten joukkoyksiköiden vaiheita 1939 – 44”. Viime sodissa 600 lietolaista reserviläistä kutsuttiin palvelukseen. Talvisodassa heitä sijoitettiin pääasiassa JR 14:ään, 1.Pr:n III P:aan (Porin pataljoona), 16.VK:aan ja myöhemmin myös JR 62:een. Nämä joukot taistelivat Karjalan kannaksella. Lietolaisia oli mukana joulukuun läpimurtoyritysten torjuntataisteluissa Taipaleessa ja Summassa. Tulikaste oli joulukuun niin kutsuttu hölmön tölväys joulukuun 23. päivänä. Kiireessä aloitettu II Armeijakunnan vastahyökkäys ei onnistunut. JR14 tappiot olivat lähes 150. Tässä taistelussa kaatuivat ensimmäiset kolme lietolaista. Jatkosodassa lietolaiset palvelivat JR 35:ssä ja VP 33:ssa Itä-Karjalassa Petroskoin, Karhumäen ja Maaselän kannaksella sekä Ihantalassa ja Tolvajärvellä. Sodan vuosina Liedossa oli runsaat puolentoista sataa lottaa, joista noin kolmannes oli kukin vuorollaan komennuksilla kunnan ulkopuolella rintamia myöten. Sankarihaudan 76 kiveä kertovat siitä uhrista, jonka lietolaiset silloin antoivat isämaan puolesta. Lähes 13% palvelukseen kutsutuista lietolaisista kaatui.
Sodan jälkeen kotiutuneet veteraanit ja koko veteraanisukupolvi joutuivat kantamaan raskaan vastuun jälleenrakentamisesta. Rintamalla syntynyt aseveljeys verkostoineen ja kotirintaman sodanajan yhtenäisyys tukivat sodan jälkeen yhteiskunnan toipumista. Hämmentyneinä veteraanit eivät tohtineet kertoa julki ahdistustaan ja sotakokemuksiaan. Muistan isänikin vain kertoneen hauskoja juttuja sodan ajalta. Niissä ei kerrottu sodan julmuudesta ja painajaisesta kaverien kaatuessa rinnalta. Onneksi oli työtä. Maa oli jälleenrakennettava. Sodan jälkeen poliittinen ilmasto ei kuitenkaan rohkaissut veteraanityöhön.

Lokakuussa 1969 päättivät lietolaiset sotaveteraanit kokoontua paikallisyhdistyksen perustavaan kokoukseen. Myöhemmin perustettu naisjaosto antoi lisäilmettä ja vireyttä toimintaan. Liedon asemalta hankitulle maalle rakennettiin kokoontumispaikka esikuntakorsun mallia mukaillen. Rakennusluvan saamista tiettävästi hidasti YYA-Suomen poliittiset asenteet. Sanotaan epäillyn, että linnoittamaanko ne ryhtyvät. Maanpuolustushenki ja veteraanityö olivat kuitenkin virallisen turvallisuuspolitiikkamme linjoilla, vaikka kaikkia sen piirteitä ei aina hyväksyttykään. Siihen aikaan joskus kuuluikin kommentteja, että ei vanha kettu myrkkyä syö. Veteraanit halusivat kokoontua ja vaihtaa kuulumisia. Varmasti mielessä oli myös veteraaniperinnön säilyttäminen jälkipolville mutta myös huoli veteraanien yhteiskunnallisesta ja sosiaalisesta asemasta ja myöhemmin heidän terveydestään sodan rasitusten ja arpien alkaessa tuntua arjen elämässä.

Yhteiset ponnistukset, oman kokoontumis- ja vapaa-ajan tilojen hankkiminen ja keskinäinen toiminta kuvastavat parhaiten lietolaisten veteraanimiesten ja -naisten yhteenkuuluvaisuutta.
Tänään veteraanien toiminta jatkuu edelleen painottuen veljesapuun, sosiaaliseen kanssakäymiseen, yhdessäoloon ja kuntoutukseen.Veteraanien perinnön taltioimisen tärkeä vaihe oli matrikkelikirjan valmistuminen vuonna 1999. Matrikkelitietojen lisäksi siihen on koottu veteraanien kertomia tarinoita sodan ajan kokemuksista. Kirja tallentaa tuleville sukupolville lietolaisten osuuden itsenäisen Suomen puolustamisessa.

Suomi joutui talvisotaan yksin. Asia, joka puhuttaa vieläkin veteraaneja ja leimaa turvallisuuspoliittista keskustelua. Kansainliitto osoittautui voimattomaksi. Yrityksemme ennen sotaa lähestyä Pohjoismaita, Baltiaa ja Saksaa olivat kaikki epäonnistuneet. Kun talvisodan ihme konkretisoitui oli apua tulla väkisinkin. Vielä muutamia päiviä ennen Moskovan katkeraa rauhaa punnittiin länsivaltojen tarjoaman avun pyytämistä. Meille kerrottiin, että jollei Suomi nyt halua niiden apua, on turha odottaa niiden turvaavan Suomen aluetta lopullisessa rauhanteossa. Välittämättä Ruotsin ja Norjan kielloista ne tulisivat apuun jos pyydetään. Se olisi saattanut tietää lännen ja NL:n diplomaattisten suhteiden katkeamista. Voimme vain kuvitella miten se olisi vaikuttanut historian kulkuun.

Länsi lykkäsi vielä avunpyynnön takarajaa 12. maaliskuuta saakka.. Avunpyyntöä ei kuitenkaan tehty. 13.maaliskuuta allekirjoitettiin Moskovan rauhansopimus ja vihollisuuksien oli määrä loppua klo 11.00. Iltapäivällä laskettiin Suomen lippu Viipurin linnantornin lipputangosta. Armeijamme selkäranka ei ollut murtunut. Vielä senkin jälkeen, kun joukoille oli ilmoitettu rauhansopimuksen allekirjoittamisesta joukkomme torjuivat vihollisen hyökkäykset viimeisiin minuutteihin saakka.

Talvisodan lopputulos, vaikkakin katkeran rauhan varjostamana antoi myöhemmin henkisen pohjan jatkosodan torjuntavoitolle kesällä 1944 ja myös riittävän itseluottamuksen saattaa loppuun Lapin sota. - Suomalainen demokraattinen yhteiskuntajärjestys, koko kansan maanpuolustustahto, poliittisen johdon joskus epärealistinen peräänantamattomuus sekä Mannerheimin sotilaallinen ja turvallisuuspoliittinen kokemus antoivat perustan torjua NL:n vaatimukset syksyllä 1939. Kansan luottamus johtajiinsa, veteraanien ja koko veteraanisukupolven äärimmäiset ponnistukset turvasivat vapautemme. Maailman tiedotusvälineillä oli mahdollisuus seurata paikan päällä siviiliväestöä vastaan suunnatun totalitaarisen sodankäynnin todellisuutta. Maailma seurasi hämmästyneenä pienen Suomen taistelua.

Meidän sotaa kokemattomien sukupolvien panos Suomen eteen on ollut ja on edelleenkin halumme tehdä työtä hyvinvointimme eteen, puolustaa vapauttamme ja pohjoismaista demokratiaamme yhteisessä Euroopassa ja maapalloistuvassa kansainvälisessä yhteisössä. Haluamme kasvattaa tulevista sukupolvista perinteitä kunnioittavia ja yhteiskuntaa rakentavia, maanpuolustustahtoisia kansalaisia. Sosiaalinen oikeudenmukaisuus, työteliäisyys, yrittäjyys, sivistystahto, koulutus ja yksituumaisuus kansalaisten hyvinvoinnin rakentamisessa ovat ominaisuuksia, joilla Suomi ja suomalaiset menestyvät tulevaisuudessakin maailman taloudellisilla ja poliittisilla kilpakentillä. Veteraanisukupolven esimerkki ja perintö olkoon ohjaamassa myös tulevien sukupolvien työtä itsenäisessä Suomessa.

Näillä sanoilla toivotan teille kaikille terveyttä, hyvää kevään odotusta ja virkistävää yhdessäoloa. Kiitos!

Tunnisteet: talvisodan päättyminen

Kunnioitetut sotiemme veteraanit, arvoisat jälleenrakentajasukupolven edustajat, hyvät kuulijat!

Suomen itsenäistyi 92 vuotta sitten joulukuun 6. päivänä 1917. Tänään siniristiliput liehuvat vapaan, itsenäisen Suomen lipputangoissa julistaen itsenäisyystahtoamme ja kunnioitustamme menneiden sukupolvien työlle ja uhrauksille. - Itsenäisyys julistus annettiin keskellä I MS:n dramaattisimpia käänteitä. Venäjällä oli puhjennut vuoden sisään toinen vallankumous, joka tuli irrottamaan maan sodasta ja mullistamaan sen poliittisen rakenteen. Maailmansota ja Venäjän sisäinen kehitys antoivat Suomelle merkin toteuttaa haave, joka oli saanut alkunsa vuosisatoja aikaisemmin, silloin kun suomalaisuuden tunne, suomen kieli ja ajatus isänmaasta olivat saaneet alkunsa kalevalaisessa kulttuuriympäristössä. Tänä vuonna on vietetty monin tavoin 200 vuotta sitten Porvoon valtiopäivistä alkanutta suomalaisen autonomian ja Suomen valtion ja valtiorakenteen syntymistä. Suomalaisen kansallishengen ja isänmaanrakkauden rakentajia olivat kirjallisuuden, kuvataiteen, musiikin ja urheilun kansalliset sankarimme, jotka joskus lakia uhmaten julistivat heräävän kansakunnan itsenäisyyden kaipuuta.

Koko itsenäisyytemme ajan kansalaisten turvallisuuden ja elinmahdollisuuksien kulmakivenä on pidetty valtiollista itsenäisyyttä. Sitä osoittavat pyrkimyksemme omaehtoiseen kehitykseen ja yhteiskuntaelämään osallistumalla aktiivisesti kansainvälisen yhteisön monenkeskiseen työhön, itsenäistymisen jälkeen kansainliiton ja II MS:n jälkeen YK:n jäsenenä maailmanrauhan ylläpitämiseksi ja lujittamiseksi. Yritimme itsenäisyytemme alkuvuosikymmeninä löytää tukea pyrkimyksillemme lähiympäristöstämme, milloin pohjoismaisesta, balttilaisesta tai saksalaisesta suuntauksesta. Yritykset eivät tuottaneet tulosta. Venäjä ja 70v kestänyt Neuvostovenäjä ovat olleet Suomen kohtalon kysymyksiä. Suurvaltojen välisten suhteiden barometri on heijastunut meidän turvallisuuspolitiikkamme asemointiin.

Itsenäisyytemme alkuvaiheita leimasi edelleenkin tunteita ja keskustelua herättävä Vapaussota, joka kääntyi murheelliseksi kansalaissodaksi. Koska oli kysymys Venäjästä irtautumisesta oli Saksa sen sotivana vastapuolena valmis tarjoamaan apuaan - eikä niitä juuri muita ollutkaan. Saksassa koulutuksensa saaneet jääkärit olivat runkona Mannerheimin johtamalle hallituksen armeijalle. Valkoinen armeija karkotti maasta venäläiset joukot mutta samalla ajauduttiin kansalaissotaan. Itsenäisyyskamppailumme oli monien muiden maiden tapaan raskas ja suunnattomia uhreja vaativa. Sodan jälkeen autonomian aikana kehittynyt valtiorakenne takasi kohtuullisen nopean talouden toipumisen. Henkinen ja poliittinen toipuminen sen sijaan oli ja on aina paljon vaikeampi kysymys. Vapaussota ja siihen liittynyt kansalaissota leimasivat itsenäisyyden ja isänmaallisuuden pitkäksi aikaa porvarillisella leimalla.

I MS jätti ratkaisematta monia kysymyksiä Euroopassa. Erityisesti Saksan ja Itävalta-Unkarin tappio piirsi Euroopan kartan uuteen uskoon kylväen hävinneiden ja alistettujen puolelle katkeruutta ja etnisiä jännitteitä. Mannerheim näki puolustusneuvoston puheenjohtajana tulevan sodan vaarat jo vuosia ennen II MS:n puhkeamista. 30-luvun alussa hän teki paljon työtä maanpuolustuksen kehittämiseksi ja kansan yhdistämiseksi. Kansalaissodan aiheuttaman kansan jakautumisen ja haavojen sanotaan parantuneen vasta yhteisen vaaran, 70 vuotta sitten 30.11. 1939 alkaneen talvisodan edessä. Suomen valtiojohto ei ollut valmistautunut sotaan huolimatta Mannerheimin varoituksista ja aloitteista. Maassa ei ollut poliittista tahtoa kohentaa puolustusvalmiutta. Varustamisohjelmat olivat täysin kesken talvisodan alettua. Onneksi laajat kansalaispiirit mm. Suojeluskunnat ja Lotta Svärd olivat valmistautuneet jo vuosia pahimman varalta. Talvisodan ihmeen perusta oli rakentunut 20 - 30-luvun itsenäisen Suomen omaehtoisen rakentamisen myötä mutta myös kasarmeilla, missä yleinen asevelvollisuus saattoi yhteen eri yhteiskuntaluokat.

Kolme sotaamme, talvi-, jatko-, ja Lapin sota raskaine uhrauksineen sinetöivät oikeutemme itsenäisyyteen. Sodat osoittivat kykymme, tosin raskain uhrauksin, pitää kiinni saavuttamastamme itsenäisyydestä. Huolimatta murheellisista alueluovutuksista ja raskaista sotakorvauksista veteraani ja jälleenrakentajasukupolvi jälleenrakensi maan, osoitti sitkeytensä seistä omilla jaloillamme ja loi perustan tämän päivän hyvinvoinnillemme.
Sodan aikana maanpuolustustahtoa ja uskoa omaan asiaamme kuvaa hyvin rintamilta lähetetyt kirjeet kotiin. Niissä suurin huoli oli perheen ja kotirintaman turvallisuus ja toimeentulo. Valettiin uskoa kotirintamalle samalla kun kerrottiin rintamalla pärjättävän kyllä hyvin. Kotirintamalla naisten ja koululaisten uupumaton työ vapautti miehiä rintamalle. Eläkeläiset palasivat työelämään. Lotat olivat korvaamaton apu rintamajoukoissa, ilmavalvonnassa, muonituksessa, sotasairaaloissa aina joukkosidontapaikkoja ja kaatuneiden huoltoa myöten.
Mannerheim oli johtanut ylipäällikkönä Suomen armeijaa itsenäisyytemme syntyvaiheissa ja häneen luotettiin myös viime sotien ylipäällikkönä ja sodan jälkeen presidenttinä.

Itsenäisyys ei ollut sotien jälkeen itsestään selvyys. Baltian maat liitettiin NL:oon jo toisen maailmansodan alkuvaiheissa. Monet keskieurooppalaiset valtiot menettivät itsenäisyytensä sodan jälkeen lähes 50 vuodeksi. Rauhatonta oli meilläkin. Puhutaan vaaran vuosista. Pahimmalta kuitenkin vältyttiin.

Kylmä sota alkoi 50-luvulla Berliinin kriisistä, Naton ja Varsovanliiton vastakkainasettelusta ja ydinaseilla uhkailemisesta. Kylmä sota varjosti veteraanisukupolven Suomen jälleen rakentamisen uurastusta. Tuon vaiheen Suomi tasapainotteli menestyksellä saavuttaen puolueettomuudellaan ja aktiivisella ulkopolitiikallaan kansainvälistä tunnustusta. Euroopan turvallisuus ja yhteistyökokouksen, etykin myöhemmin etyj:n tulokset ja toimintamme YK:n jäsenenä sekä rauhanturvaajana kaukaisilla kriisialueilla ovat todisteena siitä. Suomi integroitui vähitellen eurooppalaisen talouteen.

Kylmän sodan ajan tutkimukset, elämänkerrat ja historiateokset antavat kuvan siitä, että ns. kylmän sodan vuosikymmenet olivat myös poliittista taistelua itsenäisyytemme puolesta. Poliittinen painostus ja suursodan uhka olivat aina läsnä. Tuohon aikaan pyrkimyksemme pysyä erossa suurvaltojen ristiriidoista oli menestyksekästä puolueettomuuspolitiikkaa. PV:n entinen komentaja kenr Lauri Sutela, sotaveteraaniveteraani, kuvaa elämäänsä käsittelevässä kirjassa erinomaisella tavalla kulissien takaisiakin ponnisteluja. Hän oli sodan jälkeen ensimmäinen komentaja, joka nautti ylimmän poliittisen johtomme arvostusta ja aloitti päättäjiemme säännöllisen informoinnin PV:n tilasta ja turvallisuustilanteestamme.

Vielä 70-luvulta muistan, kun itsenäisyyspuheissa mainittiin Leninin antaneen Suomelle itsenäisyyden. Veteraanit ja pääosa kansaakin ymmärsi virallisen ulkopolitiikkamme sanoman, mutta eivät hyväksyneet ollenkaan sitä, että itsenäisyys annettiin meille. He ajattelivat kuten kenraali Adolf Ehrnroothkin asian ilmaisi eräässä puheessaan 80-luvulla: ”sitä ei meille annettu, vaan suomalaiset ottivat sen pätevien johtajiensa johdolla”. Tätä itsenäisyyttä on taipumaton Suomen kansa arvostanut, varjellut ja puolustanut demokraattisesti valittujen johtajiensa johdolla.

Kylmä sota päättyi Berliinin muurin kaatumiseen ja NL:n romahtamiseen 80-luvun lopulla. Euroopan poliittinen kartta muotoiltiin uudelleen runsaassa vuosikymmenessä. Liittymällä EU:n jäseneksi 1995 Suomi sitoutui poliittisesti ja taloudellisesti eurooppalaiseen turvallisuusjärjestelmään, rauhanliikkeeseen, jonka perustavana tarkoituksena oli ja on edelleen rauhan säilyttäminen entisten sotijoiden välillä.

Maatamme mahdollisesti kohtaavat uhat eivät tänään ole konkreettisesti vain rajoillamme. Uhkat ovat tulleet kansainvälistyvän talouden ja poliittisen kehityksen myötä maailmanlaajuisiksi. Kaukana Lähi-, tai Kaukoidässä, Afrikassa tai oman mantereemme äärilaidoilla syntyneet kriisit halutaan ratkaista jo niiden syntysijoilla. Maamme aluetta uhkaavat terrorismi, kansainvälinen rikollisuus ihmisten ja huumeiden salakuljettajineen ovat uhkia tässä ja nyt. Olemme sitoutuneet EU:n kriisinhallintaan ja vuodesta 1995 olemme osallistuneet myös yhteistyöhön natolaisessa kriisinhallinnassa niin sanotun rauhankumppanuuden puitteissa, joka muistuttaa jo Naton täysjäsenyyttä. Rauhanturvaaminenkin on muuttunut sodanluonteiseksi kriisinhallinnaksi Afganistanissa ja Tshadissa Afrikassa.

Hyvät kuulijat,
Olemme mukana maailmanlaajuisessa yhteiskuntien ja maailmantalouden muutoksessa. Itsenäisyytemme sisältöä ja yhteiskuntamme rakenteita koetellaan. Yrityksemme toimivat maailmanlaajuisesti ja sotilaamme turvaavat rauhaa tuhansien kilometrien päässä. Näin me annamme panoksemme eurooppalaiselle ja maailmanlaajuiselle turvallisuuden ja talouden rakentamiselle. Kaukana kotoakin sotilaidemme toimintaa leimaavat kansamme perinteet, historia ja suomalaiselle identiteetille ominainen ihmis- ja lähimmäiskäsitys ja sitkeys.

Arvoisat veteraanit, hyvät kuulijat,
Meidän sotaa kokemattomien panos Suomen eteen on ollut ja on edelleenkin halumme tehdä työtä hyvinvointimme eteen, puolustaa vapauttamme ja pohjoismaista demokratiaamme yhteisessä Euroopassa ja maapalloistuvassa kansainvälisessä yhteisössä. Sosiaalinen oikeudenmukaisuus, työteliäisyys, yrittäjyys, sivistystahto, koulutus ja yksituumaisuus kansalaisten hyvinvoinnin rakentamisessa ovat ominaisuuksia, joilla Suomi ja suomalaiset menestyvät tulevaisuudessakin maailman taloudellisilla ja poliittisilla kilpakentillä. Veteraanisukupolven esimerkki ja perintö olkoon ohjaamassa myös tulevien sukupolvien työtä itsenäisessä Suomessa.
Luokoon tänä iltana ikkunalaudoille sytytettävien kynttilöiden valo uskoa itsenäisen Suomen tulevaisuuteen samalla kunnioittaen menneiden sukupolvien uhrauksia. Näillä sanoilla toivotan teille kaikille hyvää itsenäisyyspäivää ja Joulun odotusta.

Tunnisteet: Itsenäisyyspäivä

Kunnioitetut sotiemme veteraanit, arvoisat jälleenrakentaja sukupolven edustajat, hyvät kuulijat!

Viime viikon torstaina oli kulunut 70 vuotta Mainilan laukauksista. Tänään, neljä päivää myöhemmin, 70 vuotta sitten, 30. marraskuuta 1939 Neuvostoliitto aloitti Stalinin johdolla sotatoimet ylittäen itärajamme ja pommittaen samana päivänä tuhoisasti 16 paikkakuntaa, Helsinkiä kahdesti. Operaatioajatuksena oli Hyökätä Karjalan kannaksen läpi Viipuriin ja edelleen Helsinkiin, katkaista Suomi hyökkäämällä maan kapeimmalta kohdalta Ouluun ja hyökätä Petsamoon tavoitteena edetä Rovaniemelle ja edelleen Ruotsin rajalle. Sodan päämäärä oli vaihtaa Suomen laillinen hallitus ystävällismieliseen ja rauhaa rakastavaan Terijoen hallitukseen. Neuvostoliitto ilmoitti käyvänsä sotaa valkosuomalaisia kapinallisia joukkoja vastaan ja kieltäytyi neuvottelemasta Risto Rytin 1. joulukuuta muodostaman uuden hallituksen kanssa. Hyökkäykset torjuttiin kaikilla rintamilla kunnes venäläisten helmikuun 11. päivänä alkanut yleishyökkäys saavutti murron Summassa. Sitkeät taistelut jatkuivat helmikuun pakkasissa aina sodan loppuun Moskovan rauhaan saakka.

NL oli hyökännyt Suomeen oikeudettomasti ja rikollisesti julistamatta sotaa, rikkoen Suomen ja Venäjän välillä voimassa olleen hyökkäämättömyyssopimuksen, Tarton rauhansopimuksen ja sopimuksen rajaselkkausten selvittämisestä. Suomen hallituksen taholta kuultiin kommentteja kysymyksessä olevan vain hermosodan pommikoneiden jo saapuessa Helsingin ylle ja ensimmäisten pommien pudotessa tuhoisin seurauksin. Tuo poliittisen asenteen myötä olimme kovin valmistautumattomia tulevaa koitokseen. Turku kohtasi talvisodan aikana 61 erillistä pommituskertaa, joissa sai surmansa 52 henkilöä pääasiassa siviilejä. Suomen kansan edessä olivat raskaat 105 kunnian päivää.

Arvoisat veteraanit - Tämän vuoden Veteraanipäivän 27. huhtikuuta tunnus oli ”aika kantaa viestiä – Tiden bär budskapet”. Viesti yli 65-vuotta sitten päättyneistä sodistamme on kantanut tähän päivään viestittäen suomalaisen yhteiskunnan identiteettiin läheisesti kuuluvista veteraanisukupolven uhrausten ja työn arvostuksesta ja kansalaisten maanpuolustustahdosta. Meille sotia kokemattomille sukupolville käymämme sodat ovat tärkeä muistutus siitä, että Suomen itsenäisyys ja vapaus eivät ole itsestäänselvyys. Sen ilmaisi myös Mannerheim Talvisodan päiväkäskyssään todeten sodan olevan vain itsenäisyystaistelun jatkoa. Syksyllä –39 olivat vaihtoehdot vähissä ja marraskuun lopulla niitä ei ollut enää lainkaan jos mieli pitää kiinni alueellisesta koskemattomuudesta ja itsenäisyydestä.

Suomi kävi kolme sotaa: talvisodan, jatkosodan ja Lapin sodan. Veteraanimme ovat vakuuttaneet meille, että sota on pahinta, mihin kansakunta voi joutua ja toivovat, ettei sotaa enää koskaan syttyisi.. Talvisodassa kaatui 23.662 sotilasta ja 43.557 haavoittui. Viime sodissa kuoli kaiken kaikkiaan 95 000 suomalaista, heistä 90.000 kaatui sotatoimissa. Useimmat kaatuneista olivat nuoria miehiä, jotka joutuivat taisteluun isänmaan puolesta kesken tulevaisuuden suunnitelmiaan. Taistelu itsenäisyyden säilyttämisestä oli koko kansan asia. Armeija edessä, Lotat ja tukijoukot lähellä joukkoja, naiset ja äidit vastasivat kodinhoidon lisäksi rintamilla taistelevien miesten töistä, eläkeläiset, mummot ja vaarit palasivat yhteiskunnan eri tehtäviin, koululaiset ottivat vastuuta perheiden toimissa tai työskentelivät koulun jälkeen talkootöissä. Kudottiin sukkia ja ommeltiin lakanoista lumipukuja kireiden pakkasten kourissa taisteleville sotilaille. Kotirintamilta lähetetyt kirjeet ja paketit tavoittivat etulinjankin sotilaat, jotka puolestaan kirjeissään kertoivat pärjäävänsä ja valoivat uskoa rakkaimmilleen kotirintamilla. Kaikille löytyi tehtäviä. Nykykieltä käyttäen kansa oli verkottunut tiiviisti yhteisen vaaran edessä.

Osasimmeko sitten valmistautua sotaan? Mannerheim uskoi jo 30-luvun alussa Stalinin ja Hitlerin valtaannousuun liittyen Euroopan poliittisen kehityksen kulkevan kohti konfliktia. Poliittinen vaalikauden tähtäin ei yltänyt näin pitkäjänteiseen arviointiin Haluttiin sälyttää vastuu puolustusvalmiuden perään katsomisesta jollekin muulle. Mannerheim oli juuri oikea henkilöä tähän tehtävään. Siviilielämään vetäytynyt Mannerheim kutsuttiin puolustusneuvoston puheenjohtajaksi vuonna 1931. Myöhemmin presidentti määräsi, että puolustusneuvoston puheenjohtajalla oli oikeus antaa sotaväen päällikölle ohjeita, jotka koskivat operatiivisia valmisteluja sodan varalle. Mannerheim ei pitäytynyt vain operatiivisissa valmisteluissa vaan esitti hankintoihin ja kehittämiseen liittyviä vaatimuksia maan poliittiselle johdolle.
Kesällä 1938 alkaneet NL:n rajatarkistusvaatimukset ja Euroopan poliittisen tilanteen kiristyminen saivat kesän kääntyessä syksyyn 1939 suomalaistenkin ajatukset sodan mahdollisuuteen. Toinen maailmansota alkoi 1.9. Hitlerin hyökättyä Puolaan ja Stalinin liittyessä saaliin jakoon Ribbentrop-sopimuksen etupiirijaon mukaisesti.

Vaaran merkit olivat luettavissa. Viro, Latvia ja Liettua olivat taipuneet tukikohtavaatimuksiin. Neuvostoliitto esitti aluevaatimuksia Suomelle Leningradin turvallisuuteen vedoten. Vaikka Suomessa ei uskottu Neuvostoliiton hyökkäävän, maassa toteutettiin lokakuussa 1939 armeijan liikekannallepano ylimääräiset kertausharjoitukset, YH:n. Kutsut ”ylimääräisiin harjoituksiin” toimitettiin reserviläisille 6.10.1939 alkaen. Varsinainen YH toteutettiin kahdessa vaiheessa siten, että ensin perustettiin suojajoukot. Tämän jälkeen mobilisaatiota jatkettiin tavoitteena varsinainen liikekannallepano. Ylimääräiset harjoitukset mahdollistivat sodanajan joukkojen muodostamisen vaivihkaa. Julkisen liikekannallepanon ei haluttu kiristävän tilannetta entisestään.

Paasikiven johdolla käytyjen Moskovan neuvottelujen lähtökohdat olivat vaikeat. Valtuuskunta oli poliittisesti kattava. Vasemmiston takuumiehenä oli Tanner. Koko Suomi koki yhteiskuntansa oikeudettomasti uhatuksi. Tiedotusvälineissäkin viime päivinä nähdyt dokumentit, kirjoitukset ja tutkimukset kertovat kansan puolustustahdon tiivistyneen paineen alla. Puhutaan talvisodan ihmeestä.

Talvisodan ihmeen perusta oli rakentunut 20 - 30-luvun itsenäisen Suomen omaehtoisen rakentamisen myötä mutta myös kasarmeilla, missä yleinen asevelvollisuus saattoi yhteen eri yhteiskuntaluokat. Vaikka sotaväen kasarmi- ja kurinpidon kulttuuri erosivatkin metsäsavotoilla kämppäkuriin tottuneen, sotilaspukuun pukeutuneen kansalaissotilaan tai kannakselaisen pienviljelijän, Väinö Linnan kuvaaman Väinö Rokan käsityksistä, niin rintamilla kaikki joutuivat tekemään kompromisseja yhteenkuuluvuuden ja joukon hyväksi. Poliittisessa ja sotilasjohdossa sekä liikekannallepanosta vastaavissa suoritusorganisaatioissa jännitettiin miten kattavasti reserviläiset saapuisivat perustamispaikoille. Käytännöllisesti katsoen palvelukseen astuivat kaikki käskyn saaneet reserviläiset. Käpykaartilaisia ei talvisodan aikana juurikaan ollut. Kansan puolustustahto oli kasvanut NL:n painostuksen alla poliittista ja sotilasjohtoakin yllättäneellä tavalla. Puolustusvoimien puutteellinen varustus herätti epäilyjä talvisodan armeijan suorituskyvystä. Puolustusvoimien valmius, kansalaisten puolustustahto ja edellä mainittu reserviläisten ryhmäkiinteys ja epävirallinen kurijärjestelmä selittävät eräiden tutkimusten mukaan ainakin toisen puolen talvisodan niukasti varustellun armeijan suorituskyvystä. Sodassa toimi armeija, jossa jokaisella toimijalla oli riittävästi henkistä ja fyysistä liikkumavaraa. Epäsotilaalliselta näyttävä etulinjan sotilas, joka kyseenalaisti muodollisen kurin ja äkseeraukset täytti tehtävänsä viimeistä piirtoa myöten liian monien joutuessa antamaan äärimmäisen uhrinsa isänmaalle.

Suomi joutui talvisotaan yksin. Kansainliitto osoittautui voimattomaksi. Yrityksemme ennen sotaa lähestyä Pohjoismaita, Baltiaa ja Saksaakin olivat kaikki epäonnistuneet. Kun talvisodan ihme alkoi konkretisoitua oli apua tulla väkisinkin. Muutamia päiviä ennen Moskovan katkeraa rauhaa punnittiin vielä länsivaltojen avun pyytämistä. Länsivallat ilmoittivat, että jollei Suomi nyt halua niiden apua, on turha odottaa niiden turvaavan Suomen aluetta lopullisessa rauhanteossa. Välittämättä Ruotsin ja Norjan kielloista ne tulisivat apuun jos pyydetään. Se olisi tiennyt lännen ja NL:n diplomaattisten suhteiden katkeamista. (Voimme vain kuvitella miten se olisi vaikuttanut historian kulkuun). Jatkettu avunpyynnön takaraja oli 12.3. Avunpyyntöä ei kuitenkaan tehty. 13.3. allekirjoitettiin Moskovan rauhansopimus, jonka ehdot Paasikiven mukaan olivat aivan kamalat. Armeijamme selkäranka ei kuitenkaan murtunut. Vielä senkin jälkeen, kun joukoille oli ilmoitettu rauhansopimuksen allekirjoittamisesta, joukkomme torjuivat vihollisen hyökkäykset viimeisiin minuutteihin saakka.

Talvisodan lopputulos, vaikkakin katkeran rauhan varjostamana antoi pitävän henkisen pohjan jatkosodan torjuntavoitoille kesällä 1944 ja myös riittävän itseluottamuksen saattaa loppuun Lapin sota. - Suomalainen demokraattinen yhteiskuntajärjestys, koko kansan maanpuolustustahto, poliittisen johdon joskus epärealistinenkin peräänantamattomuus sekä Mannerheimin sotilaallinen ja turvallisuuspoliittinen kokemus antoivat perustan torjua NL:n vaatimukset syksyllä 1939. Kansan luottamus demokraattisesti valittuihin johtajiinsa, veteraanien ja koko veteraanisukupolven äärimmäiset ponnistukset turvasivat vapautemme. Maailman tiedotusvälineillä oli mahdollisuus seurata paikan päällä siviiliväestöä vastaan suunnatun totalitaarisen sodankäynnin todellisuutta. Maailma seurasi hämmästyneenä pienen Suomen taistelua.Meidän sotaa kokemattomien panos Suomen eteen on ollut ja on edelleenkin halumme tehdä työtä hyvinvointimme eteen, puolustaa vapauttamme ja pohjoismaista demokratiaamme yhteisessä Euroopassa ja maapalloistuvassa kansainvälisessä yhteisössä. Haluamme kasvattaa tulevista sukupolvista perinteitä kunnioittavia ja yhteiskuntaa rakentavia, maanpuolustustahtoisia kansalaisia. Sosiaalinen oikeudenmukaisuus, työteliäisyys, yrittäjyys, sivistystahto, koulutus ja yksituumaisuus kansalaisten hyvinvoinnin rakentamisessa ovat ominaisuuksia, joilla Suomi ja suomalaiset pärjäävät tulevaisuudessakin maailman taloudellisilla ja poliittisilla kilpakentillä. Veteraanisukupolven esimerkki ja perintö olkoon ohjaamassa myös tulevien sukupolvien työtä itsenäisessä Suomessa.

Tunnisteet: talvisota

Afganistanin sodan kaoottisen ja ennakoimattoman taistelutilan (aiemmin kutsutun taistelukentän) selkeä viesti on taistelukoulutuksen merkityksen korostuminen. Taistelijan, ryhmän ja joukkueen taistelukoulutus sekä ryhmän- ja joukkueen johtajien taito ovat ydinosaamista, jota ilman kriisinhallintajoukko ei ole kelvollinen lähtemään operaatioalueelle. - Perusasioiden hallinta korostuu kriisinhallinnan yhä vaativimmilla kentillä.

Kylmän sodan aikana rauhanturvaamisen konsepti oli näyttää voimaa, jottei sitä tarvitsisi käyttää. Tuon voimannäytön uskottavuus oli hankittava ammattimaisen harjoittelun, kurinalaisen toiminnan ja ulkoisen kehonkielen kautta. 1980-luvun lopulla Libanonissa harjoiteltiin harjoitusradoilla kaikilla aseilla, henkilökohtaisesta aseesta aina suurempi kaliiberisia ryhmäaseita myöten - aina kovilla a-tarvikkeilla. Ajoittain harjoiteltiin jonkin kyläkeskuksen raitilla kurinalaista varoitustulen aloittamista. Näitä harjoituksia ympäristö seurasi mielenkiinnolla. Tienvarsipommeja, tuliylläköitä ja siviilihenkilöihin kohdistuvaa väkivaltaa pyrittiin hallitsemaan tilannetietoisuuden ja kurinalaisen käyttäytymisen kautta. Tiedustelu-upseerit kiersivät kylissä keräten informaatiota, jota tuki joukon humanitaarinen työ ja muukin kanssakäyminen paikallisen väestön kanssa.

Paramilitäärien siviiliasujaimistoon suuntautuneisiin etsintöihin, kyläoperaatioihin vastattiin fyysisellä väliinmenolla. Rauhanturvaajat tunkeutuivat taloon samasta ovesta, kuten ruuhkabussiin etuileva matkustaja. Joskus onnistuttiin jopa estämään paramilitäärin sisään tunkeutuminen. Läsnäolo ainakin ehkäisi väkivallan käyttöä. Teille ja kulku-urille asetettujen tarkistuspisteiden kautta kulkevaa liikennettä tarkkailtiin ja ajoneuvot tutkittiin luvattomien aseiden ja räjähteiden löytämiseksi ja ajoneuvon mahdolliseksi käännyttämiseksi. Väkivaltaista läpiajoa harkitseva, luvattoman materiaalin salakuljettaja arvioi mahdollisuuksiaan tarkastuspisteen rauhanturvaajan universaalin militäärikehonkielen perusteella – olisiko tällä kykyä ja särmää estää läpiajo, jopa voimakeinoja käyttäen. Silloin menestys perustui ehdottomaan puolueettomuuteen. Miina ei lauennut rauhanturvaajan ajoneuvon kohdalla niin kauan, kun joukon puolueettomuus oli uskottavaa. - Tänään elämme toisenlaisessa maailmassa.

Persianlahden ensimmäinen sota 90-luvun alussa Kuwaitin vapauttamiseksi aloitti kehityksen, jossa kriisinhallinta perustui yhä enemmän huipputekniikkaan ja sotilaallisen voiman käyttöön. Somaliassa käsikirjan mukaista maihinnousua seurasi fiasko ja pick-up ”taisteluajoneuvojen” tukema, epäsymmetrinen toiminta pakotti USA:n vetäytymään maasta. Se ei vielä herättänyt vakavasti miettimään kriisinhallinnan kokonaisvaltaista, tänään jo ajankohtaista ”comrehensive approach”-ajattelua. Irakin menestyksekkään, huipputekniikan tukeman hyökkäyksen jälkeen 2003 alkoi tähän päivään saakka kestänyt epäsymmetrinen väkivalta siviiliasujaimistoa vastaan. Afganistanin pommitusten jälkeen USA terrorismin vastaisen sodan voimanlähteille, Afganistanin sydänmaille tunkeutuva operaatio ja tänään Naton ja USA:n yhteinen ISAF-operaatio ovat sodan osapuolia. Suomalaistenkin toiminta muistuttaa yhä enemmän avointa sotaa, vähintään jatkosodan asemasotavaiheen toimintaa. Huipputekniikan tukema sotilasvoima ei ole vielä tähän mennessä pystynyt hallitsemaan Afganistanin kaoottista tilannetta.

Tänään läntisessä kriisinhallinnassa puhutaan niin sanotusta kolmen korttelin taktiikasta. Edessä olevassa korttelissa taistellaan vastustajan lyömiseksi ja eliminoimiseksi, seuraavassa korttelissa vakautetaan tilanne, suojataan ja tuetaan siviiliväestön palaamista arkeen, ja kolmannessa korttelissa alkaa siviilien paluumuutto, humanitaarinen työ sekä siviilikriisinhallinnan asiantuntijoiden ja kansainvälisten organisaatioiden yhteiskunnan rakenteita tukevan toiminnan suojaaminen. 1980-luvulla Libanonissa harjoitimme kahden korttelin kriisinhallintaa, rauhanturvaamista. Ehkäistiin yhteenottoja, vakautettiin tilannetta, suojattiin siviiliväestöä ja tuettiin siviiliasujaimistoa erilaisilla humanitaarisilla operaatioilla. Suomalaisten joukkojen kriisinhallinta Afganistanissa on yhä enemmän kolmen korttelin taktiikan soveltamista. Olemme sodan osapuoli. Tämä tulee korostumaan amerikkalaisten joukkojen saavuttua samalle operaatioalueelle.

Vaikka emme ole juridisesti sodassa niin se tässä vielä puuttuisi, että talibanit, algaidat ynnä muut ääri- ja terroristijärjestöt saisivat Afganistanissa ja laajemminkin lisää kannatusta siviileihin kohdistetun uhkailun, koston ja pommi-iskujen kautta. Isaf:in laajenevat puhdistus- ja tuhoamisoperaatiot ja ilmapommitukset tukisivat tilanteessa ääriliikkeiden masinoiman, vapaustaisteluksi julistaman taistelun julkista kuvaa ja oikeutusta kansan silmissä. Laajenevasta kannatuksesta ei olisi pitkä matka ulkopuolisen avun lisääntymiselle. Voimansa tunnossa saatettaisiin julistaa vaikkapa epäsymmetrinen sota Isaf-maille, joita vielä olisi jäljellä useiden maiden vetäydyttyä poliittisen paineen alla. Kuinka muu maailma ja ennen kaikkea globaali talous reagoisi tällaisessa tilanteessa. Tukisivatko Venäjä, Kiina, Intia, Brasilia ym. maailman suuret taloudet ja pienemmätkin sotaakäyviä vai käyttäisivätkö hyväkseen tilannetta. Näitä kysymyksiä olisi syytä pohdiskella laajemminkin, kun suuntaamme lisäpanostuksia Afganistanin taistelukentille tilanteessa mistä läntisen maailman on vaikeaa ja nöyryyttävää vetäytyä.

Ei riitä, että Afganistanissa olevan suomalaisten joukkojen varustus, suoja ja liikkuvuus sekä aseistus ovat kansainvälistä tasoa. Taistelutilan hallinta, hengissä pysyminen ja taistelun voittaminen epäsymmetrisessä ja ajoittain kaoottisessa, afganistanilaisessa todellisuudessa perustuu tilannetietoisuuden ja –ymmärryksen lisäksi yksittäisen taistelijan kykyyn hallita automaation tasolla aseen-, muiden välineiden ja maaston käyttö. Silloin hänellä on edellytykset hallita taistelutilaa ja voittaa taistelu. Sama vaatimus on joukon toiminnalla. Vain jatkuva harjoittelu tekee tässäkin asiassa mestarin. Taistelukoulutus on palaamassa kriisinhallinnan ydintoiminnaksi.

Tunnisteet: Afganistan, kriisinhallinta

Sodan jälkeen pohjoismaiden turvallisuuspoliittiset ratkaisut muotoutuivat ensikädessä maiden kansallisten intressien sekä Pariisin rauhansopimuksen ja Yhdistyneiden kansakuntien uuden maailmanjärjestyksen ohjaamana. Suomi yritti kaikin tavoin, niin idän kuin lännenkin suuntaan julistaa yya-sopimuksen tiukoissa raameissa kuuluvansa läntisiin demokratioihin ja markkinatalouteen. 1952 perustettu Pohjoismaiden neuvosto ja 1971 perustettu ministerineuvosto tarjosivat uuden foorumin pohjoismaiselle kanssakäymiselle. Turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa ei foorumilla kylmänsodan aikana käsitelty. Kulissien takana käytiin tietysti epävirallista varovaista keskustelua päivänpolttavista turvallisuuspoliittisista kysymyksistä.
Ruotsissa syntyi 60-luvun alussa keskustelua Ruotsin, Suomen ja Norjan puolustus- tai puolueettomuusliiton aikaansaamisesta. Keskusteluihin osallistui suomalaisiakin evp-upseereita. Tavoitteena oli pitää suurvaltojen asevoimat Pohjolan ulkopuolella mahdollisen kriisin aikana. Ajatus oli laajentaa Ruotsin liittoutumattomuus- ja puolueettomuuspolitiikka muihin pohjoismaihin tukeutuen Ruotsin talouteen ja voimakkaaseen kansalliseen puolustukseen. Järjestely olisi edellyttänyt Suomen irtaantumista yya-sopimuksesta ja Norjan eroa Natosta. Presidentti Kekkonen otti asiaan jyrkän torjuvan kannan. Senkin jälkeen Ruotsin puolustusvoimien johto esitti salaisia keskusteluja Pohjolan puolustusliitosta, johon suomalaiset suhtautuivat suurin varauksin. Keskustelu avasi kuitenkin mahdollisuuksia myöhemmille yhteistyöhankkeille. Suurvaltojen välillä alkanut liennytyskehitys antoi vähitellen tilaa hieman vapaammalle läntiselle suuntautumisellemme.

Pohjoismainen yhteistyöyritys Nordek syntyi 1960-luvun lopulla suunnitelmista kehittää pohjoismaista yhteistyötä Euroopan talousyhteisön ECC:n kaltaiseksi organisaatioksi. Suomi ei sitä kuitenkaan ratifioinut peläten sen vaikeuttavan suhteitamme Neuvostoliittoon. Ilman Suomea idea ei toiminut. Norja ja Tanska hakivatkin jäsenyyttä EEC:ssä. Tosin norjalaiset hylkäsivät EEC:n kansanäänestyksessä, kuten myöhemmin myös EU-jäsenyyden. Suomi aloitti EEC tunnustelut Nordekin epäonnistumisen jälkeen.

Kylmän sodan aikana Tanskan ja Norjan Nato-jäsenyys ja Ruotsin voimakkaaseen puolustukseen nojaava liittoutumattomuus ja kriisiajan puolueettomuus sekä Suomen yya-sopimuksen raameissa tapahtuva puolueettomuusoperointi muodostivatkin erityislaatuisen systeemin, jonka sanotaan rauhoittaneen Itämeren ja Pohjolan turvallisuuspoliittista tilannetta. Muut pohjoismaat reagoivat poliittisessa retoriikassaan Suomeen kohdistuvaan painostukseen, Norja ja Tanska nojautuen Natoon ja Ruotsi arvioiden liittoutumattomuus- ja puolueettomuusasemaansa. Solidaarisuuttakin osoitettiin ajoittain mutta samalla varottiin puhumasta mistään konkreettisen tuen tai avun antamisesta mahdollisessa kriisissä. Vaikka virallisella taholla vältettiin puhumasta sotilaallisesta yhteistyöstä niin ruohojuuritasolla ja reserviläistoiminnassa oli yhteistoimintaa. NL:n painostus puolueettomuuttamme kohtaan 1970-luvulla uhkasi järkyttää Pohjolan tasapainoa.

Suurvaltablokkien välillä lisääntynyt jännitys 1980-luvulla alkoi heijastua myös Pohjolaan. Pohjoisten merialueiden ja Itämeren vilkastunut laivastotoiminta, risteilyohjusten arvioidut lentoradat ja Puolan sotatila muistuttivat Pohjolan ja Itämeren alueiden vakaan tilanteen olevan kytköksissä suurvaltojen välisiin suhteisiin. Ruotsin jatkuvat sukellusvenehavainnot ja Karlskronan lähellä sattunut karilleajo kiihdyttivät mieliä. Inarinjärven jäälle pudonnut neuvosto-ohjus vielä vahvisti mielikuvaa jännityksestä. Suur- ja ydinsodan uhkan alla Norja keskittyi pohjoiseen puolustukseensa ja Tanska salmiinsa - molemmat luottaen Naton turvatakuisiin. Suomi ja Ruotsi yrittivät pysyä puolueettomina kansallisen puolustuksen kynnysarvoa rakentaen. Pohjoismaisesta puolustusyhteistyöstä ei ollut puhettakaan.
Kylmän sodan päätyttyä Keski-Euroopan poliittisen ja sotilaallisen tilanteen perusteellinen muutos paransi myös Suomen asemaa. Suursodan vaara väheni, mutta siitä ei ollut varmuutta, miten idän ja lännen välille syntyneet kylmän sodan rakenteet purkautuisivat. Tässä tilanteessa meillä päätettiin pitää yllä sellaista kansallista puolustuskykyä, joka yhdessä Ruotsin puolustuskyvyn kanssa toimisi rauhoittavana tekijänä Pohjolassa.

1990-luvulle tultaessa liikekannallepano oli meillä saatu siihen kuntoon, että lähes 600.000 hengen sa-armeija olisi kyetty varustamaan jo kohtuullisesti. Puolustuskykymme oli vahva osa Pohjolan puolustusbalanssia. Vuosikymmenen jälkipuolella kansallisen kriisinhallinnan konsepti alkoi vähitellen muotoutua natolaisen kriisinhallinnan muottiin. Eräät ulkoapäin tulleet arviot kyseenalaistivat asevelvollisuusjärjestelmämme. Alettiin vannoa kriisien torjunnan nimeen niiden syntyalueilla. Ruotsi oli kehityksen kärjessä ajaessaan alas kansallista puolustustaan. Se julisti, että sotaa ei ole näkyvissä ainakaan kymmenen vuoden näkövinkkelissä Kehitys vauhditti myös puolustusvoimiemme transformaatiota ja Nato-yhteensopivuutta. Globaali kriisinhallinta alkoi sitoi yhä enemmän puolustuksemme henkisiä ja materiaalisia voimavaroja.

Nyt tuo yli puolen miljoonan armeija on supistettu 350.000 henkilöön ja sekään ei riitä. Puhutaan jo 250.000 henkilöstä. Tosin istuva hallitus on päättänyt, että sen aikana ei sodan-ajan vahvuuksia enää leikata. Onpa väläytelty tulevaisuudessa jopa alle 200.000 sa-vahvuudesta ja valikoivista kutsunnoista, jolloin ehkä vain puolet ikäluokasta kutsuttaisiin palvelukseen. Palveluksensa keskeyttäneiden ja siviilipalvelukseen hakeutuvien tilastot antavat ymmärtää, että tuohon tilanteeseen joudutaan jo ilman erillisiä päätöksiä mikäli virran annetaan viedä. Asevelvollisuuslain tarkoittama pääsääntö jokaisen miehen asevelvollisuudesta vesittyy poikkeukseksi tarkoitettujen syiden lisääntyessä yhtä jalkaa ikäluokkien henkisten ja fyysisten ongelmien ja reserviharjoitusten lykkäysten myötä. Muut pohjoismaat ovat olleet vastaavan kehityksen etunenässä, joka on saanut niissä osakseen lisääntyvää kritiikkiä.

Tänään kaikkien maiden puolustusbudjetteja rasittava tekijä on tarjolla olevan puolustusmateriaalin kallistuminen siviilimateriaalia nopeammin. Kolmen puolustushaaran uskottava ylläpito ei enää onnistu yksin miltään eurooppalaiselta maalta. Niinpä pohjoismaiset sotilaskomentajat ottivat aloitteen ja laativat raportin, jossa esitettiin toimenpiteitä, joilla voitaisiin pohjoismaista yhteistyötä tehostamalla käyttää puolustusbudjetteja kustannustehokkaasti. Viime vuoden kesäkuussa pohjoismaiset puolustusministerit sitten kääntyivät Norjan entisen ulkoministerin Thorvald Stoltenbergin puoleen pyynnöllä laatia raportti pohjoismaisesta ulko- ja turvallisuuspoliittisesta yhteistyöstä.

Lähinnä Ruotsin, mutta myös muiden pohjoismaiden oman alueen puolustuksen leikkaukset ja Islannin puolustustyhjiö ovat herättäneet epäilyjä, että pohjoismainen turvallisuuspoliittinen systeemi ei enää vastaisikaan Pohjolan nykyisiin strategisiin haasteisiin. Kun EU:n ja Naton voimavarat ovat yhä enemmän sidottuina kaukaisiin kriiseihin niin Norjasta on kuulunut jo jonkin aikaa ääniä olisiko Natolla rahkeita lähettää joukkoja Norjan puolustamiseen. Tässä mielessä Norja on esittänyt Natolle oman lähialueen puolustamisen painotuksen lisäämistä kansainvälisen toiminnan rinnalla. Se on synnyttänyt myös keskustelua pohjoismaisesta puolustusyhteistyöstä. Ruotsi, poikkeuksena perinteiseen asenteeseensa, on jo tehnyt Norjan kanssa jonkinlaisen solidaarisuussopimuksen EU:n Lissabonin sopimuksen tapaan. On herännyt kysymys olisiko ollenkaan maata mullistavaa, jos sanotunlainen sopimusjärjestelmä syntyisi pohjoismaisen puolustusyhteistyön pohjalta.

Stoltenbergin raportin alustavissa keskusteluissa oli tullut esiin laajojen piirien toivomus lisätä yhteistyötä pohjoismaiden kesken. Esiin nousivat muun muassa kysymykset pohjoismaiden maantieteellisestä kokonaisuudesta, samankaltaisesta lähestymisestä turvallisuuspoliittisiin kysymyksiin, osallistumisesta kansainväliseen rauhanturvaamis- ja kriisinhallintatoimintaan sekä EU:n ja Naton kiinnostuksesta alueelliseen yhteistyöhön jäsen- ja ei-jäsenmaiden välillä. Pohjoisten merien, erityisesti Barentsinmeren ja Itämeren strategisen aseman korostuminen on lisännyt yhteistoimintatarpeita. Vähäisempänä ei ole ollut Yhdysvaltojen Keflavikin Islannin tukikohdasta vetäytyminen. Itämeren energiareitti on saamassa turvallisuuspoliittista merkitystä, kun ympäristöriskien lisäksi reitin valvontaan ja turvaamiseen liittyvät kansainvälisoikeudelliset kysymykset ovat alkaneet puhuttaa Itämeren rannikkovaltioita.
Stoltenbergin raportti esittää 13 yhteistoiminnan muotoa. Niistä 12 käsittelee käytännön toimia yhteistoiminnan kehittämiseksi. Raportti sisältää esitykset muun muassa laaja alaisen kriisinhallintajoukon muodostamisesta, ilma- ja merialueiden valvonnasta ja yhteisestä tilannekuvasta, nopean toiminnan merellisestä yksiköstä, satelliittivalvonnasta, yhteiskunnan turvallisuudesta ja ulkoasian hallinnon yhteistoiminnasta. Sotilaalliseen yhteistoiminta käsittäisi lähinnä logistiikan, huollon, koulutus- ja harjoitustoiminnan sekä materiaalitoimintoja. Ruotsin ja Suomen rannikkojääkärien yhteistoiminnan viitoittamana esitetään amfibio-yksikön perustamista. Useilla raportin suosittelemilla alueilla on jo ollut pohjoismaista yhteistyötä, joka on selvästi innoittanut myös raportin tekijää esittämään hyvin pitkälle meneviä tavoitteita. Vilkastunut sotilaallinen harjoitustoiminta lähinnä EU:n tai Naton rauhankumppanuuden lipun alla viestittää pohjoismaisella puolustusyhteistyöllä olevan kasvavaa merkitystä lähialueidemme turvallisuudelle.

Puolustusyhteistyön syvyyttä tulee ohjaamaan ehdotuksen numero 13 realisoituminen, jonka mukaan pohjoismaiden hallitusten tulisi antaa pohjoismainen solidaarisuusjulistus, johon sitoutuen ne tekisivät selväksi miten ne reagoisivat, jos jokin pohjoismaa joutuisi ulkoisen hyökkäyksen tai oikeudettoman painostuksen kohteeksi. Pohjolan turvallisuuspolitiikassa sellainen sitoutuminen olisi historiallisestikin iso juttu. Meidän ulkopoliittinen johtomme on korostanut, että pohjoismainen yhteistyö ei sulje pois EU:n, YK:n ja Naton yhteistyökuvioita.

Tunnisteet: Pohjoismainen turvallisuuspoliittinen yhteistyö